"Et ollenkaan tunne mitään", kuiskasin; kylmän hien kihotessa asetin pistoolin suun tuuman päähän hänen otsastaan, ja aloin painaa liipasinta. Jumalani! Minä todellakin aloin painaa liipasinta hiljaa ja vakavasti, sillä en tahtonut erehtyä.
Juuri tällä hetkellä minä, kohisevien liekkien peloittavasta rätinästä, villien kiljunnan, haavoittuneiden ja kuolevien miesten huutojen ja voihkinan keskeltä kuulin ihanimman äänen, mikä milloinkaan on korviini kaikunut — pyssyn laukausten äänen, ja aivan lähellä.
"Suuri Jumala!" huudahdin; "buurit ovat tulleet meitä pelastamaan. Tahdon puolustaa ovea niin kauan kuin voin. Jos kaadun, kiipeä ikkunalle — voit alapuolella olevalta tuolilta tehdä sen — hyppää maahan ja juokse laukauksia kohti. Sinulla on mahdollisuus, hyvä mahdollisuus."
"Ja sinä, entä sinä", hän voihki. "Tahtoisin mieluummin kuolla sinun kanssasi."
"Tee niinkuin pyydän", vastasin uhkamielisesti ja kiiruhdin huojuvaa ovea kohti.
Se taipui ulospäin, kaatui, ja sen päähän ilmestyi kaksi kookasta villiä heilutellen leveäkärkisiä keihäitään. Kohotin pistoolini, ja kuula, joka oli tarkoitettu Marien otsan varalle, murskasi ensimmäiseltä raakalaiselta otsan, ja kuula, joka oli tarkoitettu minun sydämeni varalle, lävisti toiselta heistä sydämen. He vaipuivat molemmat kuolleina oven edustalle.
Tempasin käteeni yhden heidän keihäistään ja loin silmäyksen taakseni. Marie oli juuri kiipeämässä tuolille; saatoin juuri nähdä hänet sakenevan savun lävitse. Toinen kvaabi hyökkäsi paikalle. Hans ja minä otimme hänet vastaan assegaittemme kärjillä, mutta niin voimakas oli hänen tölmäisynsä, että ne menivät hänen lävitsensä ikäänkuin hän ei olisi ollut mitään, ja koska me sitäpaitsi olimme hyvin keveitä, kaaduimme kumpikin selällemme maahan. Kompuroin jälleen jaloilleni, tällä kertaa ilman puolustusasetta, sillä keihääni oli taittunut kafferin ruumiiseen, ja odotin loppua. Katsahtaessani vielä kerran taakseni näin, että Marie joko oli epäonnistunut koettaessaan päästä ikkunasta ulos tai oli hyljännyt yrityksen. Joka tapauksessa hän seisoi lähellä tuolia nojaten oikeaan käteensä. Epätoivossani tartuin katkenneen assegain teräpuoleen ja vedin sen kafferin ruumiista, ajatellen, että voisin sitä käyttää surmatakseni Marien, ja sitten käännyin pannakseni tekoni täytäntöön.
Mutta juuri kun käännyin, kuulin äänen, jonka hyvin tunsin, huutavan:
"Oletko elossa, Marie?" ja ovensuuhun ilmestyi, ei villi, vaan Henri
Marais.
Hitaasti vetäydyin taaksepäin hänen edestään, sillä en voinut puhua, ja viimeinen kauhea tahdon ponnistukseni näytti ajavan minua Marieta kohti. Saavuttuani hänen luokseen kiedoin käteni, joka vielä piteli veristä keihään kärkeä, hänen kaulalleen. Sitten ikäänkuin pimeys laskeutui ylleni ja kuulin hänen huutavan:
"Älä ammu, isä. Se on Allan, Allan, joka on pelastanut henkeni!"