Sen jälkeen en muista enempää, eikä myöskään hän muistanut vähiin aikoihin, sillä me molemmat putosimme tiedottomina maahan.
* * * * *
Kun jälleen tulin tajuihini, tapasin itseni makaamasta takapihalla olevan vaunuliiterin lattialla. Luodessani ympärilleni katseen puoliavoimista silmistäni, sillä olin yhä edelleenkin sanaton, huomasin Marien, valkoisena kuin lakana, tukka valuneena epäjärjestyksessä olevan puvun yli. Hän oli istuutunut eräälle niistä laatikoista, joita käytimme vaunujen etuosassa istuimina, niitten nimityksenä oli voorkissies, ja kun hänen silmänsä vartioivat minua, tiesin, että hän eli. Hänen vieressään seisoi pitkä, tummaverinen nuori mies, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Tämä piteli hänen kättään ja katseli häntä tuskallisella ilmeellä, ja juuri silloin tunsin tuota miestä vihaavani. Näin vielä muutakin; esimerkiksi vanhan isäni kumartuneena alas ja katsellen minua huolestuneena, ja ulkopuolella pihalla, sillä vaunuliiteriin ei ollut mitään ovia, joukon miehiä pyssyt kädessä; muutamia heistä tunsin, toiset olivat vieraita. Varjossa, muuria vastaan seisoi tammani pää riipuksissa ja koko ruumis vapisten. Vähän matkaa siitä makasi kimo maassa, kylki aivan punaisena.
Yritin nousta, mutta en voinut, ja kun sitten, tuntiessani kipua vasemmassa reidessäni, katsoin, näin että se oli myöskin punainen. Tosiasia oli, että assegai oli tunkeutunut puoleksi sen läpi ja iskenyt luuhun. Tosin en sitä ollenkaan tuntenut silloin, kun tämän haavan minuun iski, arvatenkin kaatuessani se suuri kvaabi, jonka Hans ja minä otimme vastaan keihäittemme kärjillä. Hans, sivumennen sanoen, oli myös siellä, peloittava ja kuitenkin samalla naurettava näky, sillä kvaabi oli kaatunut suoraan hänen päälleen ja maannut tässä asennossa seurauksella, jonka saattaa kuvitella. Siinä hän istui maassa, katsellen ylöspäin ja haukkoen ilmaa kuin kala. Jokainen haukkominen, muistan sen hyvin, muovautui sanaksi "Allemachte!" joka on erittäin suosittu hollantilainen huudahdus ja merkitsee: "Kaikkivaltias".
Marie huomasi ensimmäisenä, että olin jälleen palannut elämään. Vapauttaen itsensä nuoren miehen kädenpuristuksesta hän tuli horjuen minua kohti ja laskeutui polvilleen viereeni, supattaen sanoja, joita en voinut kuulla, sillä ne takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten Hans teki itsestään tilanteen herran ja, laahaten epämiellyttävän olemuksensa toiselle puolelleni, kohotti kättäni ja suuteli sitä. Sen jälkeen isäni puhui, lausuen:
"Kiitetty olkoon Jumala, hän elää! Allan, poikani, olen ylpeä sinusta; olet tehnyt velvollisuutesi kuten englantilaisen pitääkin."
"Miksi englantilainen paremmin kuin jonkun muun lajinen mies, herra saarnaaja?" kysyi pitkä muukalainen, puhuen hollantia, vaikka hän nähtävästi ymmärsi meidän kieltämme.
"Tämä kohta on sellainen, jota en nyt tahdo todistaa, sir", vastasi isäni kohoutuen pystyyn. "Mutta jos kuulemani on totta, oli tässä talossa ranskalainen, joka ei tehnyt velvollisuuttaan; jos kuulutte samaan kansallisuuteen, pyydän teitä suomaan anteeksi."
"Kiitän teitä, sir; sattuu niin, että kuulun puoleksi. Toinen puoli minusta on portugalilaista, ei englantilaista, Jumalan kiitos."
"Jumalaa kiitetään monista asioista, jotka varmasti Häntä hämmästyttävät", vastasi isäni kohteliaalla äänellä.