Tällä hetkellä tämä jotenkin epämiellyttävä keskustelu, joka sekä suututti että huvitti minua suuresti, katkesi, sillä mynheer Marais saapui paikalle.
Kuten saattoi odottaakin niin helposti kiivastuvalta mieheltä, hän oli peloittavan kiihtymyksen vallassa. Kiitollisuus ainoan, rakastetun lapsensa pelastamisesta, raivo kaffereita kohtaan, jotka hänet olivat yrittäneet surmata, ja ääretön suru menetettyään suurimman osan omaisuuttaan — kaikki nämä vastakkaiset tunteet kiehuivat yhdessä hänen rinnassaan kuin vastakohtaiset alkuaineet sulatuskauhassa.
Niistä johtuneet tunteenpurkaukset olivat kirjavat ja erittäin valtavat. Hän syöksyi luokseni, siunasi ja kiitti minua (sillä hän oli jonkunverran kuullut kertomusta puolustautumisestamme), nimitti minua nuoreksi sankariksi ja niin edelleen, toivoen Jumalan palkitsevan minut. Sitten hän alkoi raivota Leblancille, joka kaiken tämän kauhean onnettomuuden oli hankkinut hänen talolleen, sanoen, että se oli rangaistus hänelle siitä, että hän oli suojannut ateistia ja juomaria niin monet vuodet vain sentähden, että tämä oli ranskalainen ja älykäs mies. Joku, toisin sanoen isäni, jolla kaikista ennakkoluuloistaan huolimatta oli suuri oikeuden tunto, huomautti hänelle, että ranskalaisparka oli sovittanut tai kenties parhaillaan oli sovittamassa rikoksia, jotka hän mahdollisesti oli tehnyt.
Tämä käänsi hänen hyökkäyksensä kvaabikaffereihin, jotka olivat polttaneet osan hänen taloaan ja varastaneet melkein kaiken hänen karjansa, tehden hänet rikkaasta miehestä köyhäksi yhdessä ainoassa tunnissa. Hän huusi kostoa "mustille paholaisille", ja pyysi kaikkia läsnäolevia auttamaan häntä karjansa takaisinhankkimisessa ja varkaitten surmaamisessa. Useimmat näistä — heitä oli noin kolmekymmentä kaikkiaan, lukuunottamatta kaffereita ja hottentotteja — vastasivat olevansa halukkaita hyökkäämään kvaabien kimppuun. Ollen seudun asukkaita he tunsivat, ja myöskin lausuivat sen julki, että mikä tänään oli sattunut hänelle, saattoi huomenna tulla heidän kohtalokseen. Sentähden he olivat valmiit heti lähtemään liikkeelle.
Sitten puuttui puheeseen isäni.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "minusta tuntuu siltä että, ennenkuin etsitte kostoa, joka, kuten Sanassa sanotaan, on Herran, olisi hyvä, erittäinkin mynheer Marais'n, kiittää siitä, mitä hänelle on pelastunut. Tarkoitan hänen tytärtään, joka nyt olisi sangen helposti saattanut saada surmansa."
Hän lisäsi, että omaisuus tulee ja menee onnen vaihteluista riippuen, mutta rakastettu ihmiselämä ei, kerran menetettynä, enään voi palautua. Tämä kallisarvoinen elämä oli säilynyt hänelle, hänen mielestään ei miehen avulla — tässä hän katsahti minuun — vaan maailman Ohjaajan avulla, joka tämän miehen kautta toimi. Kenties läsnäolevat eivät oikein ymmärtäneet, mitä isäni oli saanut tietää hottentotti-Hansilta, että minä, hänen poikansa, olin vähällä iskeä päähän Marie Marais'ta ja sen jälkeen itseäni, kun niitten ampumien laukausten ääni, jotka olivat kerääntyneet noudattaen antamaani kehoitusta ennen lähtöäni Lähetysasemalta, oli pysäyttänyt käteni. Hän kehoitti sen sanottuaan Hansia ja Marieta itseään kertomaan heille koko jutun, kun minä olin liian heikko tehdäkseni sen.
Tämän kehoituksen kuultuaan pikku hottentotti, vereen tahrautuneena, nousi ylös. Yksinkertaisella, dramaattisella tyylillä, mikä hänen rodulleen on ominaista, hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi kedolla vaimon vähän yli kaksitoista tuntia takaperin, pelastusjoukon saapumiseen asti. Koskaan en ole nähnyt mitään kertomusta seurattavan syvällisemmällä mielenkiinnolla, ja kun lopuksi Hans osoitti minua maatessani maassa ja lausui: "Siinä on hän, joka tämän kaiken teki, jota tuskin kukaan mies olisi tehnyt — hän, vain poika", veltot hollantilaisetkin kohottivat yleisen hurraa-huudon. Mutta, kohottautuen käsieni varaan, minä huusin:
"Mitä hyvänsä teinkin, saman teki myös tämä hottentottiparka, ja jollei häntä olisi ollut, en olisi voinut tehdä mitään — häntä ja kahta hyvää hevosta."
Sitten he puhkesivat jälleen suosionhuutoihin, ja Marie nousi ylös lausuen: