"Niin, isä; näitä kahta saan kiittää hengestäni."
Sen jälkeen isäni luki kiitosrukouksensa hyvin huonolla hollanninkielellä — sillä, alettuaan sitä vasta vanhemmalla iällään opiskella, hän ei koskaan tainnut täysin hallita tätä kieltä — ja jäykät buurit polvistuivat hänen ympärillään lausuen "amen". Kuten lukija saattaa kuvitella, oli näytelmä kaikkine yksityiskohtineen, joita en käy toistamaan, sekä erikoislaatuinen että vaikuttava.
Mitä tämän rukouksen jälkeen seurasi, en aivan hyvin muista, sillä heikonnuin rasituksesta ja veren menetyksestä. Luulen kuitenkin, että he sammutettuaan tulen siirsivät kuolleet ja haavoittuneet talon palamatta jääneestä osasta ja kuljettivat minut pieneen huoneeseen, missä Marie ja minä olimme käyneet läpi sen kauhean kohtauksen, jolloin minä olin juuri surmaamaisillani hänet. Sitten buurit ja Marais'n kafferit, tai pikemmin orjat, jotka hän oli koonnut sieltä täältä talonsa lähiseuduilta, luvultaan kolme- tai neljäkymmentä, lähtivät ajamaan takaa tappiolle joutuneita kvaabeja, jättäen joukostaan noin kymmenen suojavahdiksi. Tässä mainittakoon, että seitsemästä tai kahdeksasta miehestä, jotka olivat maanneet ulkorakennuksissa ja taistelleet kanssamme, kaksi oli saanut surmansa taistelussa ja kaksi oli haavoittunut. Loput olivat, tavalla tai toisella, onnistuneet pakenemaan vahingoittumattomina, niin että koko tässä peloittavassa kahakassa, jossa me rankaisimme kaffereita niin kauheasti, me menetimme ainoastaan kolme kaatuneina, ranskalainen Leblanc mukaanluettuna.
Mitä seuraavan päivän tapauksiin tulee, tiedän vain sen, mitä minulle on kerrottu, sillä oikeastaan koko tämän ajan pääni oli sekaisin veren vuodosta, johon tuli lisäksi kokemani kauhean järkytyksen ja ponnistuksen aiheuttama kuume. Kaikki, mitä voin muistaa, on Marie kumartuneena ylitseni ja koettaen saada minut nauttimaan jotain ruokaa — maitoa tai keittoa, luulen — sillä näytti siltä, etten tahtonut sitä mistään muusta kädestä ottaa. Myöskin näin ikäänkuin näkynä valkotukkaisen isäni kookkaan vartalon, hänen laitellessaan siteitä reiteni ympärille, sillä hän, kuten useimmat lähetyssaarnaajat, ymmärsi jonkunverran kirurgiaa ja lääkintäoppia. Myöhemmin hän kertoi minulle, että keihäs oli todella raapaissut valtimon seinämiä, mutta onneksi menemättä läpi. Jos se olisi mennyt hiukkaistakin syvemmälle, olisi vereni juossut kuiviin kymmenessä minuutissa.
Kolmantena päivänä muistini palautui harhailuiltaan kuullessani talossa kovaa melua, josta saattoi eroittaa Marais'n äänen, kun hän raivosi ja huusi, sekä isäni äänen hänen koettaessaan edellistä tyynnyttää. Samassa Marie astui huoneeseen vetäen takanaan kiinni kafferilaisen karossin, joka toimitti oviverhon virkaa, sillä on muistettava, että ovi oli lyöty rikki. Nähdessään että olin hereillä ja mietteissäni hän juoksi sivulleni päästäen hiljaisen ilonhuudahduksen, ja alas polvistuneena suuteli minua otsalle.
"Olet ollut hyvin sairas, Allan, mutta tiedän, että nyt paranet. Koska olemme yksin, mikä", hän lisäsi hitaasti ja korostaen, "luullakseni ei usein tapahdu tulevaisuudessa, tahdon sydämeni pohjasta kiittää sinua kaikesta, mitä teit pelastaaksesi minut. Jos sinua ei olisi ollut, ah, jos sinua ei olisi ollut" — ja hän silmäili veritahroja permannolla, peitti silmänsä käsillään ja värisi.
"Joutavia, Marie", vastasin, tarttuen hennosti hänen käteensä, sillä olin vielä hyvin heikko. "Kuka hyvänsä muu olisi tehnyt saman verran, vaikkakaan ei olisi rakastanut sinua kuten minä. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei se tapahtunut turhaan. Mutta mitä kaikki tämä melu tietää? Ovatko kvaabit tulleet takaisin?"
Hän pudisti päätään.
"Eivät ole; buurit ovat palanneet heitä takaa ajamasta."
"No, saivatko he kiinni heidät ja löysivätkö karjansa?"