"Ei. He löysivät ainoastaan muutamia haavoittuneita miehiä, jotka he ampuivat, sekä monsieur Leblancin ruumiin, josta pää oli leikattu irti ja viety pois muitten hänestä leikeltyjen palasten kanssa valmistettavaksi lääkkeeksi, jonka sanotaan antavan sotureille rohkeutta. Kvaabi-päällikkö oli polttanut kraalinsa ja paennut kaikkine joukkoineen yhdistyäkseen muihin kaffereihin Suurilla vuorilla. Eivät ainoatakaan lehmää tai lammasta he löytäneet, lukuunottamatta muutamia, jotka olivat uupumuksesta kaatuneet ja joiden kurkut olivat poikkileikatut. Isäni tahtoi seurata heitä ja hyökätä punakafferien kimppuun vuorilla, mutta muut eivät tahtoneet mennä. He sanoivat, että siellä oli tuhansia, ja että siitä saattaisi tulla onneton sota, josta ei yksikään heistä palaisi elävänä. Hän on surusta ja raivosta hurjistunut, sillä, Allan rakas, olemme joutuneet melkein perikatoon, erittäinkin kun Brittiläinen hallitus aikoo vapauttaa orjat ja antaa meille aivan mitättömän hinnan, ei kolmatta osaa niiden arvosta. Mutta, kuule! Hän huutaa minua, ja sinun ei pidä puhua paljon eikä kiihdyttää itseäsi, jotta et tulisi uudelleen sairaaksi. Nyt sinun on nukuttava ja syötävä sekä voimistuttava. Myöhemmin, rakkaani, saat puhua." Taivuttaen vielä kerran alas päänsä hän hyväili ja suuteli minua, sitten hän nousi ylös ja poistui hiljaa.
IV Luku.
HERNANDO PEREIRA.
Useampia päiviä kului, ennenkuin minut päästettiin ulos siitä sodan jälkiä täynnä olevasta huoneesta, jonka pelkkä näkeminen alkoi minussa nostattaa vihaa. Pyysin isääni viemään minut ulkoilmaan, mutta hän ei sitä tahtonut tehdä, sanoen pelkäävänsä, että kaikenlainen liikunto aiheuttaisi verenvuodon alkamisen jälleen tai vieläpä saisi haavoittuneen valtimon puhkeamaan auki. Haava ei tosiaan vielä ollutkaan parantunut aivan hyväksi, sillä keihäs, joka sen oli aiheuttanut, oli ollut likainen tai kenties sitä oli käytetty kuolleita eläimiä nylettäessä, mikä aiheutti eräänlaisen tulehduksen vaaran, joka niihin aikoihin yleisesti merkitsi kuolemaa. Kuitenkin pääsi nuori ja terve vereni voitolle eikä mitään tulehdusta ilmaantunut, huolimatta siitä, että minua hoidettiin vain kylmällä vedellä, sillä antiseptiset lääkkeet olivat silloin tuntemattomia.
Mikä nämä päivät teki vielä hullummiksi, oli se, että niitten kuluessa näin sangen vähän Marieta, joka nyt tuli paikalle ainoastaan isänsä seurassa. Kerran rohkenin kysyä häneltä, miksi hän ei tullut useammin ja yksin. Hänen kasvoilleen tuli huolestunut ilme ja hän kuiskasi: "Koska minulla ei ole lupa, Allan", ja sitten hän sanaakaan lisäämättä jätti paikan.
Miksi, ihmettelin itsekseni, hänellä ei ollut siihen lupaa, ja vastaus juolahti heti mieleeni. Tietystikin tapahtui se tuon pitkän nuoren miehen tähden, joka oli neuvotellut isäni kanssa vaunuvajassa. Marie ei koskaan ollut puhunut minulle hänestä, mutta hottentotti-Hansilta ja isältäni sain kootuksi hyvän joukon tietoja hänestä ja hänen asioistaan.
Kävi selville, että hän oli Henri Marais'n sisaren ainoa lapsi. Tämän sisaren mies oli Delagoa Bay'sta kotoisin oleva portugalilainen nimeltä Pereira, joka oli tullut Kap-maahan liikeasioissa monta vuotta takaperin ja asettunut sinne asumaan. Sekä hän että hänen vaimonsa olivat kuolleet, ja heidän poikansa Hernando, Marien serkku, oli perinyt kaiken heidän sangen huomattavan omaisuutensa.
Nyt tosiaankin muistan kuulleeni tästä Hernandosta eli Hernan'ista, kuten buurit häntä lyhykäisyyden vuoksi nimittivät, herra Marais'n aikaisemmin puhuneen. Hän oli maininnut hänet suurten rikkauksien perijäksi, senjälkeen kun hänen isänsä oli hankkinut runsaan omaisuuden tuottamalla maahan viiniä ja väkijuomia hallituksen hänelle myöntämän monopoolin turvissa. Usein hänet oli kutsuttu käymään Maraisfonteinissa, mutta hänen vanhempansa, jotka asuivat jonkun matkaa Kap-kaupungista, hemmoittelivat häntä eivätkä koskaan tahtoneet sallia hänen matkustaa niin kauaksi näissä villiseuduissa.
Heidän kuoltuaan oli kuitenkin asioissa tapahtunut muutos. Kävi ilmi, että vanhan Pereiran poistuttua elämästä siirtokunnan kuvernööri oli peruuttanut viini- ja väkijuomamonopoolin, jonka hän sanoi olevan häpeällistä keinottelua, — seikka, joka saattoi Hernando Pereiran sangen surulliseksi, vaikka hän ei tarvinnutkaan enempää rahaa, ja sai hänet omistautumaan koko sydämellään ja sielullaan ajamaan tyytymättömien buurien suunnitelmia. Niinpä hänet nyt oli pyydetty olemaan mukana suuren siirtolan järjestämisessä, mikä parhaillaan oli pohdittavana. Tosiasiassa se oli jo alkanut siirtokunnan rajojen ulkopuolella olevalla vain osittain tutkitulla alueella, missä hollantilaiset farmarit ehdottivat muodostettavaksi omia hallintopiirejä.
Tämä oli tarina Hernando Pereirasta, josta oli tulemaisillaan — ei, josta oli jo tullut — minun kilpailijani, joka tavoitteli suloisen ja kauniin Marie Marais'n kättä.