Eräänä yönä, kun isäni ja minä olimme yksin pienessä makuuhuonessamme, ja hän oli lakannut lukemasta ääneen iltalukuaan raamatusta, kokosin rohkeuteni kertoakseni hänelle, että rakastin Marieta ja halusin naida hänet, ja että olimme kafferien hyökkäyksien aikana vannoneet toisillemme uskollisuutta.
"Lempi ja sota tietystikin!" hän sanoi, katsoen minua tuimasti, mutta osoittamatta merkkiäkään hämmästyksestä, sillä näytti siltä kuin hän olisi jo ollut salaisuutemme perillä. Tämä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä hän ilmoitti minulle myöhemmin, että kuumeeni aikana en ollut muuta tehnyt kuin hourinut Mariesta mitä hellimmin sanoin. Myös Marie itse, minun huonoimmillani ollessa, oli puhjennut kyyneliin hänen edessään ja kertonut peittelemättä hänelle rakastavansa minua.
"Lempi ja sota, niinpä niin!" hän toisti, lisäten hellästi: "Poika parkani, pelkään sinun joutuneen suureen murheeseen."
"Miksi, isä?" kysyin. "Onko väärin, että rakastamme toisiamme?"
"Ei väärin, vaan olosuhteisiin katsoen aivan luonnollista — minun olisi jo edeltäpäin pitänyt nähdä, että niin varmasti tapahtuisi. Ei, väärin ei se ole, vaan kovin onnettomasti. Ensiksikään en toivo näkeväni sinun naivan muukalaista ja sekaantuvan näihin epälojaalisiin buureihin. Toivoin, että jonain päivänä, useampien vuosien kuluttua, — sillä sinä olet vielä lapsi, Allan, — löytäisit englantilaisen vaimon, ja minä toivon sitä vieläkin."
"Ei koskaan!" huudahdin.
"Ei koskaan on pitkä sana, Allan, ja uskallan väittää, että se, minkä mahdottomuudesta olet niin varma, tapahtuu kuitenkin loppujen lopuksi", — sanat, jotka saivat minut kylliksi surulliseksi sillä kertaa, vaikka myöhempinä vuosina olen usein niitä ajatellut.
"Mutta", hän jatkoi, "syrjäyttäen omat toivomukseni, kenties ennakkoluulot, olen sitä mieltä, että kosimisesi on toivotonta. Vaikka Henri Marais pitää sinusta ja on kiitollinen sinulle juuri nyt, koska olet pelastanut hänen rakkaan tyttärensä, on sinun muistettava, että hän vihaa englantilaisia katkerasti. Luulen hänen ainakin yhtä kernaasti näkevän tyttärensä menevän naimisiin sekarotuisen kuin englantilaisen kanssa, ja erittäinkin köyhän englantilaisen kanssa, kuten sinä olet ja — jollet kykene hankkimaan rahaa — jona sinun täytyy pysyä. Minulla on vähän jätettävänä sinulle, Allan."
"Minä voin ansaita rahaa, isä, vaikkapa esimerkiksi norsunluulla.
Tiedäthän, että olen hyvä pyssymies."
"Allan, en usko sinun koskaan saavan paljon rahaa, se ei ole veressä; tai, jos saatkin, et osaa sitä pitää. Olemme vanhaa sukua, ja minä tunnen saavutuksemme, ainakin Henrik VIII:n aikoihin asti. Meistä ei kenelläkään ole koskaan ollut menestystä liikeasioissa. Otaksukaamme kuitenkin, että sinä osoittaisit olevasi poikkeus säännöistä, se ei voi tapahtua yhtäkkiä, tokko voikaan? Omaisuudet eivät synny yhdessä yössä kuten sienet."