"Koska hän rakastaa minua, isä, eikä hän ole sellainen, joka voidaan käännyttää. Uskon, että hän ennemmin kuolisi."
"Sitten hänen täytyy olla hyvin tavallisuudesta poikkeava nainen. Niin, olkoon niinkin, se näkee, ken elää. Minä voin ainoastaan rukoilla ja jäädä luottamuksella odottamaan, että, miten käyneekin, se on teidän kumpaisenkin parhaaksenne. Hän on suloinen tyttö ja minä pidän hänestä paljon, vaikka hän onkin buuri — tai ranskalainen. Ja nyt, Allan, olemme puhelleet tarpeeksi ja sinun on parasta mennä nukkumaan. Sinun ei pidä kiihdyttää itseäsi, ymmärräthän, tai saat uudelleen tulehduksen haavaasi."
"Mene nukkumaan. Sinun ei pidä kiihdyttämän itseäsi." Mutisin näitä sanoja tuntikaudet, säilyttäen ne muistissani katkerilla ajatuksilla höystettynä. Vihdoin väsymys tai heikkous, valtasi minut, ja minä vaivuin jonkinlaiseen pahojen unien verkkoon, jotka — Jumalan kiitos! — olen unohtanut. Kuitenkin, kun jotain erikoista tapahtui sen jälkeen, ajattelin aina — ja ajattelen vieläkin —, että se tai jotain sen tapaista oli ollut osana noissa pahoissa unissa.
Seuraavana aamuna tämän keskustelun jälkeen minut vihdoinkin sallittiin kuljettaa kuistille, missä minut laskettiin, kiedottuna hyvin likaiseen peitteeseen, rimpi-puusta punotulle penkille eli hyvin alkeelliselle sohvalle. Kun olin ensin tarpeeksi nauttinut katsellen aurinkoa ja hengittäen raitista ilmaa, aloin tutkia ympäristöäni. Talon edustalle — mikäli talosta nimittäin oli jäänyt jälelle — oli järjestetty vaunuista kehä siten, että sen kummassakin päässä viimeisenä olevat vaunut liittyivät kuistin päätyihin. Näistä vaunuista oli muodostettu varustus, joka altapäin oli suojattu multavallituksella sekä aidattu mimosan oksilla. Ilmeisesti nämä vaunut, joissa buurien vartiosto ja asestetut alkuasukkaat nukkuivat öisin, oli asetettu siihen puolustukseksi kvaabien tai muiden kafferien mahdollisen hyökkäyksen varalta. Päivisin kuitenkin keskimäinen vaunu vedettiin hiukan sivuun uloskäytävän aikaansaamiseksi. Tästä aukosta näin, että vaunukehän ulkopuolelle oli rakennettu pitkä vallitus, myöskin puoliympyrän muotoon, joka jätti molempien varustusten väliin niin suuren alan, että siinä öisin voitiin pitää mynheer Marais'n jälelle jäänyttä karjaa ja hevosia yhdessä hänen ystäviensä karjan kanssa, sillä nämä eivät ilmeisesti halunneet nähdä härkiensä häviävän vuorten rotkoihin. Keskellä tätä tilapäistä kraalia oli pitkä matala kumpu, johon oli kätketty taloa vastaan tehdyssä hyökkäyksessä kaatuneita. Kaksi orjaa, jotka olivat puolustuksessa kaatuneet, oli haudattu Marien laittamaan pieneen puutarhaan, ja Leblancin päätön ruumis talosta oikealla olevaan pieneen kumpuun, jossa lepäsi muutamia tilan entisistä omistajista sekä pari mynheer Marais'n omaisista, niiden joukossa hänen vaimonsa.
Minun tehdessä huomioitani Marie ilmestyi kuistin päähän, tultuaan talon palaneen päädyn ympäri, Hernando Pereiran seuraamana. Huomattuaan minut hän juoksi lepopaikkani viereen levitetyin käsivarsin ikäänkuin aikoisi hän syleillä minua. Sitten hän, näyttäen muistavan jotain, pysähtyi äkkiä sivulleni, punastuneena hiusmartoaan myöten, ja sanoi hämmentyneellä äänellä:
"Oi, herra Allan", — hän ei koskaan eläissään ollut aikaisemmin nimittänyt minua herraksi — "olen kovin iloinen nähdessäni teidät ulkona! Kuinka olette voinut?"
"Kiitos, varsin hyvin", vastasin, purren huuliani, "kuten olisitte havainnut, jos olisitte käynyt minua katsomassa."
Seuraavassa tuokiossa kaduin sanojani, sillä näin hänen silmiensä kyyneltyvän ja hänen rintansa värisevän ikäänkuin nyyhkytyksestä. Tällä kertaa kuitenkin vastasi Pereira eikä Marie, joka tuskin sillä hetkellä olisi voinut puhua.
"Kuulehan, poikaseni", hän sanoi mahtavalla, isäntämäisellä tavalla englannin kielellä, jota hän taisi täydellisesti, "luulen serkullani olleen täyden työn hoitaessaan kaikkia näitä ihmisiä muutamien viime päivien kuluessa, vaikka hän ei olekaan juossut katsomaan sinun sääressäsi olevaa haavaa. Kuitenkin olen iloinen kuullessani arvoisalta isältäsi, että se on melkein terve ja että sinä pian kykenet jälleen leikkimään leikkejäsi muitten ikäistesi lailla."
Nyt oli minun vuoroni käydä sanattomaksi ja tuntea silmieni täyttyvän kyynelillä, raivon kyynelillä, sillä on muistettava, että olin vielä hyvin heikko. Mutta Marie puhui puolestani.