"Niin, Hernan serkku", hän sanoi kylmällä äänellä, "Jumalan kiitos, herra Allan Quatermain pian kykenee jälleen leikkimään leikkejä, sellaisia verisiä leikkejä kuin Maraisfontein'in puolustus kahdeksalla miehellä koko kvaabien laumaa vastaan. Sillä Jumala auttakoon niitä, jotka ovat hänen pyssyään vastassa", ja hän katsahti kumpuun, joka peitti kuolleet kafferit, — niistä useat tosiaankin minun surmaamiani.
"Oh, ei mitään puolustelua, ei mitään puolustelua, Marie", sanoi Pereira pehmeällä, täyteläisellä äänellään. "Minä en tahtonut tehdä pilaa nuoresta ystävästäsi, joka epäilemättä on yhtä urhoollinen kuin kaikkien englantilaisten sanotaan olevan, ja joka taisteli hyvin, koska hän oli onnellinen saadessaan tilaisuuden puolustaa sinua, rakas serkkuni. Mutta kaiken kaikkiaan hän ei sittenkään ole ainoa, joka osaa tähdätä pyssyllä, kuten näyt luulevan. Tämän olen mielihyvällä ja kaikessa ystävyydessä osoittava hänelle, kun hän on vahvistunut."
Hän astui askeleen eteenpäin ja katsoi alas minuun, sitten lisäsi nauraen: "Allemachte! Pelkäänpä, ettei se tapahdu aivan tällä hetkellä. Totta tosiaan, poika näyttää sellaiselta kuin voisi hänet puhaltaa pois kuin höyhenen."
Vieläkään en sanonut mitään, katselin vain tätä pitkää ja komeata miestä, joka seisoi lähelläni hienossa puvussaan, sillä hän oli puettu loistavasti ajan muodin mukaisesti, ja hänen kasvonsa loistivat terveydestä ja elinvoimasta. Ajatuksissani vertasin häntä itseeni sellaisena kuin olin kuumeen ja verenvuodon jälkeen, kalpeakasvoinen poikaraukka, jonka päässä ruskea tukka pörrötti, alhaalla leuassa oli vain hiukan haivenia, kädet olivat kuin tikut, ja ruumiin verhona likainen peite. Kuinka minä voisin kestää vertailua häneen missään suhteessa? Miten minun olisi mahdollista vastustaa tätä rikasta öykkäriä, joka vihasi minua ja koko minun rotuani, ja jonka käsissä minä olisin vain lapsi, vaikka olisinkin hänen mieleisensä.
Ja kuitenkin, maatessani siinä masennettuna ja pilkan esineenä, tuli mieleeni vastaus. Minä tunsin, että, miten tahansa olikaan ulkomuotoni laita, urhoollisuudessa, uskaliaisuudessa, päättäväisyydessä ja kykeneväisyydessä, lyhyesti sanoen kaikessa, mikä todella tekee miehen, olin enemmän kuin Pereiran vertainen. Tunsinpa vielä, että näiden ominaisuuksien avulla, niin köyhä kuin olinkin ja niin heikolta kuin näytinkin, löisin hänet lopulta laudalta ja pitäisin itselleni sen, minkä jo olin voittanut, — Marien rakkauden.
Sellaiset ajatukset risteilivät mielessäni, ja luulen, että jotain niiden sisällöstä siirtyi Marien tietoisuuteen, joka usein saattoi lukea sydämeni aivoitukset, ennenkuin huuleni olivat ne lausuneet. Joka tapauksessa hänen käytöksensä muuttui. Hän nousi ylös. Hänen hienot sieraimensa laajenivat ja ylväs katse ilmestyi hänen silmiinsä, kun hän nyökäytti päätään ja mumisi äänellä niin matalalla, että luullakseni minä yksin saatoin kuulla hänen sanansa:
"Niin, niin, älä ole peloissasi."
Pereira puhui jälleen. Hän oli kääntynyt sivulle päin iskeäkseen tuluksia ja iski parhaillaan kipinää hehkumaan sytyttääkseen suuren piippunsa.
"Sivumennen sanoen, herra Allan", hän sanoi, "teillä on erittäin hyvä tamma. Se näyttää suorittaneen Lähetysaseman ja Maraisfontein'in välisen matkan ihmeellisessä ajassa, kuten muuten kimokin suoritti. Minä olen ihastunut siihen, ratsastettuani sen selässä eilen antaakseni sille hieman harjoitusta, ja vaikka en tiedäkään, onko se aivan painoni mukainen, tahdon ostaa sen."
"Tamma ei ole myytävänä, herra Pereira", sanoin, puhuen nyt vasta ensimmäisen kerran, "enkä muista antaneeni kenellekään lupaa sen harjoittamiseen."