"Ei, isänne sen antoi, tai liekö ollut se ruma hottentotin elukka. Olen unohtanut, kumpiko. Mitä siihen taasen tulee, ettei se olisi myytävänä — no, tässä maailmassa on kaikki myytävänä, määrätystä hinnasta. Annan sinulle — odotahan — niin, mitäpä raha rikkaalle merkitsee! Annan sinulle sata Englannin puntaa tästä tammasta. Mutta älä luule minua hulluksi. Vakuutan, että aion saada sen takaisin, vieläpä enemmänkin, suurissa kilpa-ajoissa etelässä. No, mitä sanot?"
"Sanon, ettei tamma ole myytävänä, herra Pereira." Sitten johtui mieleeni eräs ajatus, ja, kuten aina oli tapani, ryhdyin toteuttamaan sitä heti. "Mutta", lisäsin hitaasti, "jos niin haluatte, niin hiukan vahvistuttuani panemme toimeen kilpa-ammunnan tästä tammasta, te asettaen peliin sata puntaanne ja minä tammani."
Pereira purskahti nauruun.
"Tulkaahan tänne, hyvät ystävät", hän huusi muutamille buureille, jotka tallustelivat taloon aamukahville. "Tämä pikku englantilainen haluaa ampua kilpaa kanssani, pannen tämän hienon tammansa sataa brittiläistä puntaa vastaan, — minun kanssani, joka olen voittanut kaikki palkinnot ampumakilpailuissa, milloin olen niihin ottanut osaa. Ei, Allan ystäväni, minä en ole varas, minä en tahdo sinulta ryöstää tammaasi."
Nyt näiden buurien joukossa sattui olemaan kuuluisa herra Pieter Retief, hieno ja jaloluontoinen mies, sekä vielä elämänsä keväässä. Hän oli hugenottilaista syntyperää kuten mynheer Marais. Hallitus oli hänet määrännyt rajakomendantiksi, mutta jouduttuaan joihinkin riitaisuuksiin kuvernöörin, sir Andries Stockenstrom'in, kanssa hän äskettäin oli luopunut virastaan, ja oli tällä hetkellä kiinnitetty järjestämään trek'iä Kap-siirtokunnasta. Minä näin nyt Retief'in ensimmäistä kertaa, — vähänpä ajattelin, miten ja missä näkisin hänet viimeisen kerran. Mutta kaikki tämä kuuluu tarinaan, josta minun on myöhemmin kerrottava.
Nyt, kun Pereira laski pilaa ja kerskui urhoollisuudestaan, Pieter
Retief katsahti minuun, ja silmämme kohtasivat toisensa.
"Allemachte!" hän huudahti. "Onko tämä se nuori mies, joka puolen tusinan kurjan hottentotin ja orjan kanssa piti puoliaan viisi tuntia koko kvaabiheimoa vastaan ja piti ne loitolla?"
Joku sanoi asian niin olevan ja huomautti, että olin ollut ampumaisillani Marie Marais'n ja itseni, kun apu tuli.
"Siinä tapauksessa, mynheer Allan Quatermain", sanoi Retief, "ojentakaa minulle kätenne", ja hän otti laihat sormeni suureen käteensä, lisäten: "Isänne täytyy olla teistä nykyään ylpeä, kuten minä olisin, jos minulla olisi sellainen poika. Hyvä Jumala, minne teidän uranne päättyykään, kun olette niin pitkällä, vaikka olettekin vasta poika? Ystävät, tultuani tänne eilen olen saanut kuulla koko tarinan kaffereilta ja tältä mooi meisje'lta (sievältä nuorelta neitoselta)", ja hän nyökäytti päätään Marie'ta kohti. "Olen myös käynyt läpi pihamaan ja talon sekä nähnyt, mihin kukin mies on kaatunut — se on helppoa verijälkien avulla — ja useimmat heistä on tuo englantilainen ampunut, lukuunottamatta yhtä kolmesta viimeisestä, jonka hän surmasi keihäällä. Niin, sanonpa teille, etten koskaan eläissäni ole kuullut paremmin järjestetystä tai mainiommin suoritetusta puolustuksesta niin suunnatonta ylivoimaa vastaan. Kenties parhaana osana siinä oli se tapa, jolla tämä nuori leijona toimi tiedon saatuaan, ja hänen loistava ratsastuksensa Lähetysasemalta. Sanon vielä kerran, että hänen isällään on syytä olla ylpeä hänestä."
"No, jos siitä tulee kysymys, niin minä olenkin ylpeä, mynheer", sanoi isäni, joka juuri silloin yhtyi seuraamme tultuaan aamukävelyltään, "vaikka pyydänkin, ettette sanoisi enempää, jottei poika kävisi itserakkaaksi."