"Loopereilla saisitte harvoin linnun hengiltä, mynheer", vastasin minä, "sillä ne lentävät yli seitsemänkymmenen ja sadankin yardin korkeudessa. Ei, tarkoitan rihlapyssyillä."
"Allemachte!" puuttui puheeseen eräs buuri. "Te tarvitsette tavattoman määrän ampumatarpeita tavoittaaksenne hanhen tästä korkeudesta pikku kuulalla."
"Sellainen on tarjoukseni", sanoin, "ja lisään siihen vielä, että kun kumpikin on ampunut kaksikymmentä laukausta, voittaa se, joka on useamman linnun surmannut, vaikkapa hän ei vielä täyttä kuutta olisikaan ennättänyt pudottaa. Suostuuko mynheer Pereira? Myönteisessä tapauksessa rohkenen ruveta hänen vastakilpailijalleen, vaikka hän onkin voittanut niin monet palkinnot."
Mynheer Pereira näytti kovin epäröivältä, — niin epäröivältä tosiaankin, että buurit alkoivat hänelle nauraa. Lopuksi hän melkein hätääntyi ja sanoi, että hän oli taipuvainen ampumaan kanssani metsäkauriita tai pääskysiä, tai kiiltomatoja, tai mitä tahansa muuta halusin.
"Ampukaamme siis hanhia", vastasin, "sillä todennäköisesti kuluu vielä aikoja, ennenkuin olen kyllin vahva voidakseni ajaa takaa metsäkauriita tai muita villejä otuksia."
Kilpailuehdot kirjoitti muodollisesti paperille Marie, kun isäni — vaikka hän osoittikin vilkasta mielenkiintoa tuloksiin nähden — ei tahtonut olla missään tekemisissä tuon "rahakilpailun" kanssa, kuten hän sitä nimitti, ja minua lukuunottamatta ei läsnäolijoissa ollut ketään muuta, jolla olisi ollut riittävästi oppineisuutta voidakseen kyhätä pitkän asiakirjan. Sitten me kumpikin allekirjoitimme nämä ehdot, Hernan Pereira jonkinmoisella vastenmielisyydellä, luullakseni. Sillä edellytyksellä, että parantumiseni kävisi kyllin nopeasti, määrättiin kilpailu tapahtuvaksi siitä päivästä lukien viikon kuluttua. Riitaisuuksien varalta valittiin erotuomariksi ja pelikassan hoitajaksi mynheer Retief, joka toistaiseksi tuli oleskelemaan Maraisfonteinissa tai sen läheisyydessä. Järjestettiin myös niin, ettei kumpikaan meistä saisi käydä määräpaikalla eikä ampua hanhia ennen kilpailua. Kuitenkin meillä oli siihen mennessä vapaus harjoitella niin paljon kuin halusimme ampumalla jotain muuta, pyssyn saimme valita sellaisen, mikä parhaiten miellytti.
Kun kaikki nämä järjestelyt olivat päättyneet, vietiin minut takaisin huoneeseeni, sillä tunsin itseni aivan väsyneeksi kaikista aamun mielenliikutuksista. Täällä minulle tuotiin päivälliseni, jonka Marie oli keittänyt. Kun olin lopettanut syöntini — raitis ilma oli antanut minulle hyvän ruokahalun, — tuli sisään isäni mynheer Marais'n seuraamana ja alkoi puhua minulle. Jälkimäinen kysyi minulta ystävällisesti, luulinko olevani kyllin voimistunut voidakseni tänään iltapäivällä lähteä ajamaan takaisin lähetysasemalle vietereillä varustetuilla härkävankkureilla, joissa saattaisin maata pitkin pituuttani nahkapäällyksisellä cartel'illa eli matrassilla.
"Tietysti", vastasin, — ja samoin olisin vastannut, vaikka olisin ollut kuolemaisillani, sillä huomasin hänen haluavan päästä minusta eroon.
"Asia on niin, Allan", hän sanoi kömpelösti, "etten suinkaan ole epävieraanvarainen, kuten kenties luulet, erittäinkin sellaista kohtaan, jolle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta sinä ja sisarenpoikani, Hernan, ette näy oikein hyvin sopivan olemaan yhdessä, ja, kuten arvannet, jouduttuani juuri melkein kerjäläiseksi, en halua mitään ikävyyksiä perheeni ainoan rikkaan jäsenen kanssa."
Vastasin, etten suinkaan tahtonut olla syynä mihinkään sellaiseen. Minusta näytti kuitenkin siltä, että mynheer Pereira halusi tehdä minusta pilaa ja saattaa minut käsittämään, mikä kurja raukka olin häneen verrattuna — minä sairas poika, joka en ollut minkään arvoinen.