"Tiedän kyllä", sanoi Marais pakoitetusti, "sisarenpoikani on ollut liian onnellinen elämässään ja on sen vuoksi jonkun verran vaatelias käyttäytymisessään. Hän ei muista, että taistelu ei aina ole ankaraa tai juoksu nopeaa, hän, joka on nuori, rikas ja kaunis, sekä alusta pitäen hemmoiteltu lapsi. Minua surettaa, mutta en voi asiaa auttaa. Jollen voi saada maissiani keitettynä, minun täytyy syödä se raakana. Sitäpaitsi, Allan, etkö ole koskaan kuullut, että mustasukkaisuus toisinaan tekee ihmiset töykeiksi ja epäoikeudenmukaisiksi?" ja hän katsoi minuun merkitsevästi.
En vastannut mitään, — sillä kun ei oikein tiedä mitä vastata, on usein parasta olla vaiti — ja hän jatkoi:
"Levottomuudella olen kuullut siitä typerästä ampumakilpailusta, josta on sovittu ilman minun tietoani ja suostumustani. Jos hän voittaa, hän nauraa sinulle vain entistä enemmän, ja jos sinä voitat, suuttuu hän."
"Se ei ollut minun vikani, mynheer", vastasin. "Hän tahtoi pakoittaa minut myymään tammani, jolla hän oli ratsastanut minun luvattani, ja rupesi kerskumaan ampumataitoaan. Lopuksi suutuin ja annoin hänelle haasteen."
"Eihän siinä mitään ihmeellistä, Allan. En moiti sinua. Kuitenkin olet hyvin yksinkertainen, sillä hänelle ei merkitse mitään rahojensa menettäminen; tuo kaunis tamma sitävastoin on sinun lampaankaritsasi, ja minua surettaisi nähdä sinut eroitettuna eläimestä, josta meille on ollut niin paljon hyötyä. No, siinä sitä ollaan. Kenties kuitenkin olosuhteet tekevät lopun tästä kokeilusta. Toivon sitä."
"Minä taasen en toivo, että niin kävisi", vastasin itsepintaisesti.
"Rohkenen väittää, että toivot, sillä juuri tällä hetkellä olet väsynyt kuin haavoitettu hevonen. Mutta kuulehan, Allan, ja te myös, saarnaaja Quatermain. On olemassa muita tärkeämpiä syitä kuin tämä vähäpätöinen riita, miksi olisin iloinen, jos toistaiseksi poistuisitte. Minun on neuvoteltava maanmiesteni kanssa muutamista salaisista asioista, joista hyvinvointimme ja tulevaisuutemme riippuvat, ja tietystikään ei heille olisi mieleen, jos paikalla olisi koko ajan läsnä kaksi englantilaista, joita he saattaisivat pitää vakoojina."
"Älkää sanoko enempää, mynheer Marais", puuttui puheeseen kiivaasti isäni. "Kaikkein vähimmin haluaisimme olla täällä, missä emme ole haluttuja vieraita ja missä meitä katsellaan epäluulolla, — rikoksemme on se, että olemme englantilaisia. Jumalan siunauksesta poikani on kyennyt tekemään eräänlaisen palveluksen teille ja omaisillenne, mutta nyt on kaikki loppunut ja unohdettu. Antakaa valjastaa vaunut, jotka ystävällisyydessänne lainaatte meille. Me lähdemme heti paikalla."
Silloin Henri Marais, joka pohjaltaan oli kunnon mies, vaikkakin — erittäinkin juuri niihin aikoihin — kiivas ja harkitsematon, milloin hän sattui olemaan kiihtynyt tai milloin rotuennakkoluulot saivat hänet valtoihinsa, alkoi puolustella aivan säyseästi. Hän vakuutteli isälleni, ettei hän mitään ollut unohtanut eikä ollut tarkoittanut mitenkään loukata. Siten he kuittasivat asian, ja tuntia myöhemmin me lähdimme.
Kaikki buurit tulivat meitä lähtiessämme saattamaan, lausuen minulle useita ystävällisiä sanoja ja ilmaisten hartaan halunsa olevan tavata minut jälleen seuraavana torstaina. Pereira, joka oli heidän joukossaan, oli myöskin erittäin rakastettava sekä kehoitti minua olemaan huoleton ja parantumaan, sillä hän ei halunnut voittaa sellaista, joka oli vielä rampa, — ei edes hanhien ampumiskilpailussakaan. Vastasin tekeväni parhaani. Omasta puolestani en halunnut tulla voitetuksi missään pelissä, jonka vakaasti olin päättänyt voittaa, olipa sitten kysymyksessä suuri tai pieni voitto. Sen jälkeen käänsin päätäni, sillä makasin koko ajan selälläni, lausuakseni jäähyväiset Marielle, joka oli hiipinyt talosta ulos pihalle vaunujen luo.