Ajaessamme edelleen — tarpeeksi mukavasti kylläkin, sillä tie oli hyvä ja vaunut, ollen vietereillä varustetut, eivät aiheuttaneet jalalleni mitään tuskaa — kysyin isältäni, mitä hän arveli mynheer Marais'n tarkoittaneen kertoessaan buureilla olevan Maraisfonteinissa puuhaa, jonka aikana meidän läsnäolomme, jotka olimme englantilaisia, ei olisi heistä mieluisaa.
"Tarkoittaneenko, Allan? Hän tarkoitti, että nämä petolliset hollantilaiset ovat salaliittoutuneet hallitsijaansa vastaan ja pelkäävät, että me ilmiantaisimme heidän petoksensa. Joko he aikovat nousta kapinaan sen mitä oikeamielisimmän toimenpiteen johdosta, jonka kautta orjat vapautetaan, ja myös senjohdosta, ettemme halua surmata kaikkia kaffereja, joiden kanssa he ovat joutuneet riitaan, tai on heillä aikomuksena muuttaa pois koko siirtokunnasta. Omasta puolestani luulen jälkimmäisen olevan kysymyksessä, sillä, kuten olet kuullut, jotkut joukkueet ovat jo menneet; ja ellen ole erehtynyt, aikovat monet seurata niiden joukossa. Antaa heidän mennä, — mitä pikemmin, sitä parempi, — sillä en ollenkaan epäile, ettei englantilainen lippu seuraisi heitä aikanaan."
"Toivon, etteivät he tekisi sitä", vastasin hermostuneesti nauraen. "Ei ainakaan missään tapauksessa ennemmin kuin olen voittanut takaisin tammani." (Olin jättänyt sen Retiefin haltuun siihen asti kuin ampumakilpailu olisi ohi.)
Lopun tuosta kahden ja puolen tunnin ajomatkasta isäni, hyvin arvokkaan ja isänmaallisen näköisenä, piti minulle arvokkaan esitelmän buurien huonosta käyttäytymisestä, jotka vihasivat ja solvasivat lähetyssaarnaajia, inhosivat ja kammoksuivat brittiläistä hallintoa ja paikallisia viranomaisia, suosivat orjuutta ja tappoivat kaffereja, milloin vain tilaisuuden saivat. Kuuntelin häntä suopeasti, sillä ei ollut viisasta väitellä isääni vastaan, kun hän oli tällä tuulella. Myöskin siitä, että hän sekoitti puheeseensa joukon hollantilaisia sanoja, käsitin, että asialla oli toinenkin puolensa, se nimittäin, että lähetyssaarnaajat toisinaan solvasivat heitä — kuten asianlaita olikin, — ja että brittiläinen hallinto, tai pikemmin puoluehallitus, pelasi omituista peliä etäisempien siirtokuntien eduilla, että viranomaiset usein esittivät heidät väärässä valossa ja sortivat heitä, että kafferit rohkaistuina näiden hallitusten ja heidän palvelijainsa kirjavasta politiikasta usein varastivat heidän karjaansa — ja sopivan tilaisuuden sattuessa murhasivat heidät vaimoineen ja lapsineen, kuten olivat yrittäneet tehdä Maraisfontein'issa, jossa heillä tosin oli siihen jonkun verran aihetta, — että brittiläinen hyveellisyys oli vapauttanut orjat maksamatta heidän omistajilleen hyvää hintaa heistä, ja niin poispäin.
Mutta, sanoakseni totuuden, en ajatellut näin korkean poliittisia asioita, jotka minun ikäisestäni nuorukaisesta pysyttelivät jokseenkin kaukana. Se mikä minua vaivasi ja teki sydämeni sairaaksi, oli ajatus, että, jos Henri Mairais ja hänen ystävänsä muuttaisivat, Marie Marais'n täytyi suorittaa matka heidän kanssaan, ja että, kun minä englantilaisena en voinut olla tässä seikkailevassa seurassa, Hernando Pereira sekä voi että tahtoi.
Seuraavana päivänä kotiin saapumisemme jälkeen minä — osittain raittiin ilman ja hyvän ravinnon vaikutuksesta, jota suurella ruokahalulla söin, osittain runsaista annoksista Pontac'ia, erinomaista Kapmaan viiniä, joka on jonkinlainen portviinin ja burgundilaisen välimuoto — tunsin itseni niin paljon paremmaksi, että kykenin liikkumaan ulkosalla kainalokeppien varassa, jotka Hans oli minua varten kyhännyt kafferien sauvoista. Seuraavana aamuna parantumiseni jatkuessa nopeata vauhtia, kohdistin huomioni vakavasti ampumakilpailuun, jota varten minulla oli vain viisi päivää valmistusaikaa.
Nyt sattui niin, että muutamia kuukausia aikaisemmin eräs hyvästä perheestä oleva englantilainen — hänen nimensä oli Vavasseur Smyth — joka oli seurannut erästä virkamies-saksalaistansa Kap-maahan, joutui tiellemme etsiessään ajankulukseen riistaa, jota hänelle saatoin näyttää hyvän joukon. Hän oli tuonut muiden aseiden joukossa mukanaan siihen aikaan erittäin kauniina pidetyn pistimellä varustetun kapeaputkisen rihlapyssyn, joka oli silloin aivan uusi keksintö. Sen tekijä oli eräs J. Purdey Lontoosta, ja se oli maksanut hyvin sievoisen summan tekotapansa täydellisyyden vuoksi. Kun kunnianarvoisa V. Smyth — josta en sen jälkeen ole kuullut — otti jäähyväiset meiltä lähtiessään Englantiin, niin hän jalosydämisenä nuorena miehenä ystävällisesti lahjoitti muistoksi itsestään minulle tämän rihlapyssyn, joka minulla vieläkin on.
Tämä sattui noin kuusi kuukautta aikaisemmin sitä aikaa, josta kirjoitan, ja noiden kuukausien aikana olin usein käyttänyt tätä rihlapyssyä ampuessani kauriita ja kanakurkia. Havaitsin sen olevan aivan harvinaisen tarkan ja kantavan noin kahdensadan yardin päähän. Tosin en, ratsastaessani epätoivoisella kiireellä Maraisfonteiniin, ottanut sitä mukaani syystä, että se oli yksipiippuinen ja liian kapea ladattavaksi lööpereillä hätätilassa. Kuitenkin, haastaessani Pereiran, päätin käyttää juuri tätä pyssyä eikä mitään muuta. Jos minulla ei olisi sitä ollut, niin enpä totta puhuen luule, että olisin uskaltanut ryhtyä kilpailuun.
Mr Smyth oli lisäksi jättänyt minulle rihlapyssyn mukana suuren varaston erikoisia valettuja kuulia ja uusia nalleja, puhumattakaan erittäin hienosta ruudista. Niinpä, kun minulla oli amputarpeita runsaasti, ryhdyin harjoittelemaan. Istuutuen tuolille erääseen aseman läheisyydessä olevaan rotkoon, jonka yli tunturikyyhkyset tavallisesti lensivät suurin joukoin verrattain korkealla, aloin ampua niitä kohti, kun ne liihoittelivat ylitseni.
Nyt tällä iälläni voinen sanoa, pelkäämättä joutuvani kerskuriksi, että minulla on yksi lahja: olen hyvä pyssymies, — mikä luullakseni on yhdistys hyvästä arvostelukyvystäni, silmän tarkkuudesta ja käden vakavuudesta. Voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten parhaina päivinäni tavannut miestä, joka minut elävään maalitauluun ampumisessa olisi voittanut. En puhu mitään kilpeen ampumisesta, missä minulla on vähän kokemusta. Kumma kyllä, luulen tässäkin lajissa — vaikka minulta silloin puuttuikin harjaannus, jota sen jälkeen niin runsaasti olen saanut — olleeni yhtä hyvä nuorena kuin koskaan myöhempinä päivinäni ja tietystikin paljon parempikin kuin olen nykyään. Sen sain pian kokea, sillä istuessani mainitsemassani rotkossa havaitsin muutamien kokeitten jälkeen voivani pudottaa kokonaisen joukon nopeita turturikyyhkysiä lennosta niiden kiiruhtaessa ylitseni, ja tällöin on muistettava, että tein sen yhdellä ainoalla kuulalla, — seikka, joka monesta tuntuu uskomattomalta.