Niin kuluivat päivät, ja minä harjoittelin, havaiten joka ilta hiukan kehittyneeni tässä tavattoman vaikeassa urheilussa. Sillä aina opin lisää, mitä tulee pyssyni todelliseen kykeneväisyyteen ja kaikkeen siihen, mikä on otettava huomioon linnun nopeuteen, etäisyyteen sekä tuuleen ja valon vaikutukseen nähden. Noiden päivien kuluessa myöskin paranin niin nopeasti, että niiden lopulla olin melkein tavallisessa terveydentilassa ja saatoin kävellä hyvin yhden kepin varassa.
Vihdoin sitten tuli tuo tapauksista rikas torstai, ja noin puolenpäivän tienoissa — makasin vuoteessani myöhään tänä aamuna enkä ampunut — minä kuljin, tai pikemmin minut kuljetettiin, kahden hevosen vetämillä rattailla paikalle, joka tunnetaan nimellä Groote rotko tai Iso kouru. Tämän onkalon yli villihanhet lensivät pan'eistaan eli ruokailupaikoistaan ylämaassa toisiin pan'eihin, jotka sijaitsivat muutamia penikulmia alempana, ja sieltä ne luullakseni lensivät meren rannikolle, mistä palasivat aamun koitteessa.
Saapuessamme Groote rotkon suulle noin kello neljän tienoissa iltapäivällä minä ja isäni hämmästyimme nähdessämme siellä koolla suuren joukon buureja ja heidän joukossaan kirjavina täplinä heidän nuorempaa vaimoväkeään, joka oli tullut hevosen selässä tai rattailla.
"Armias Luoja!" sanoin isälleni, "jos olisin tiennyt tällaisen touhun syntyvän siitä ampumakilpailusta, niin luulenpa, etten olisi voinut tänne saapua."
"Hm", hän vastasi, "luulenpa tuntevani ilmassa muunkinlaista käryä kuin sinun ampumakilpailusi. Jollen pahasti erehdy, on sen varjossa kutsuttu kokoon yleinen kokous syrjäiseen paikkaan, viranomaisten eksyttämiseksi jäljiltä."
Itse asiassa isäni oli aivan oikeassa. Ennen meidän saapumistamme sinne oli noiden buurien enemmistö perinpohjaisen ja pitkän keskustelun jälkeen päättänyt pudistaa jaloistaan Kap-siirtokunnan tomut ja etsiä kotia uusilta alueilta pohjoisessa päin.
Samassa me olimme heidän joukossaan, ja huomasin, kuinka toinen toisensa jälkeen heidän kasvonsa saivat levottoman ja yllätetyn ilmeen. Pieter Retief huomasi minut, kun isäni ja Hans, jonka olin tuonut mukanani lataamaan, auttoivat minua rattailta, ja hetkisen hän katseli minua hämmästyneenä. Sitten hän muisti ja huudahti iloisella äänellään: "No! Tässä on pikku englantilaisemme, joka on tullut suorittamaan ampumakilpailunsa kuten ainakin sanansa pitävä mies. Marais ystäväni, lakkaahan puhumasta häviöstäsi" — sen hän sanoi varoittavalla äänellä — "ja toivota hänelle hyvää päivää."
Marais tulikin, ja hänen mukanaan Marie, joka punastui ja hymyili, mutta mielestäni näytti enemmän täysikasvaneelta naiselta kuin koskaan ennen, — sellaiselta, joka on jättänyt jo tyttövuotensa taakseen ja tapaa itsensä katselemassa kasvoista kasvoihin todellista elämää ja kaikkia sen huolia. Hänen lähellään — hyvin lähellä, kuten nopeasti saatoin huomata — seurasi Hernan Pereira. Hän oli vielä hienommin puettu kuin tavallisesti ja piteli kädessään kaunista uutta yksipiippuista rihlapyssyä, jossa kuitenkin arveluni mukaan oli liian laaja putki hanhen ampumista varten.
"Kas, olette taasen terve", hän sanoi kohteliaalla äänellä, joka kuitenkaan ei kuulostanut todelta. Päinvastoin minusta tuntui kuin hän olisi toivonut, ettei mitenkään siten olisi käynyt. "No, mynheer Allan, tässä minut näette valmiina ampumaan vaikka päänne poikki. Voin teille vakuuttaa, että tamma on jo melkein minun, sillä olen harjoitellut — enkö olekin, Marie? — kuten ympäristön korppikotkat vahingokseen tietävät."
"Niin kyllä, Hernan serkku", sanoi Marie, "sinä olet ollut harjoittelemassa, mutta samaten on kenties Allan ollut."