"Turhaa taikauskoa, johon en voi yhtyä", keskeytti isäni.
"Kenties niinkin", vastasin minä. "En tiedä. Jumala yksin sen tietää. Minä tiedän vain, että vannoimme valamme, kun luulimme olevamme kuoleman partaalla, ja että sen pidämme, kunnes kuolema sen lopettaa."
"Niin, isäni", lisäsi Marie, nojaten eteenpäin yli naarmuisen keltapuisen pöydän, posket käsiä vasten ja tummat kauriinsilmät hänen kasvoihinsa suunnattuina. "Niin, isäni, asia on niinkuin sinulle jo olen kertonut."
"Ja minä sanon sinulle, Marie, mitä jo aikaisemmin olen sanonut, ja sinulle myös, Allan, ettei tästä asiasta tule mitään", vastasi Marais, iskien nyrkillään pöytään. "Minulla ei tietenkään ole mitään sanomista sinua vastaan, Allan. Minä kunnioitan sinua, ja sinä olet tehnyt minulle arvokkaan palveluksen, mutta siitä ei voi tulla mitään."
"Miksi ei, mynheer?" kysyin.
"Kolmesta syystä, Allan, joista jokainen on ratkaiseva. Sinä olet englantilainen, ja minä en halua tyttäreni menevän naimisiin englantilaisen kanssa. Se on ensimmäinen syy. Sinä olet köyhä, mikä ei ole mikään häpeä sinulle, mutta sittenkun olen joutunut taloudellisesti perikatoon, ei tyttäreni voi mennä naimisiin köyhän miehen kanssa. Siinä on toinen syy. Sinä asut täällä, ja tyttäreni sekä minä aiomme jättää tämän paikkakunnan; siksi et voi naida häntä. Tämä on kolmas syy", ja hän pysähtyi.
"Eikö ole vielä neljättä todellista syytä?" kysyin. "Nimittäin se, että haluatte naittaa tyttärenne jollekulle toiselle."
"Kyllä, Allan. Koska minut siihen pakoitat, niin myönnän, että se on neljäs syy. Olen luvannut tyttäreni hänen serkulleen Hernando Pereiralle, joka on varakas ja parhaassa iässä oleva mies; ei mikään poikanen, vaan sellainen, joka kykenee ylläpitämään vaimon."
"Ymmärrän", vastasin kylmästi, vaikka sydämessäni kokonainen helvetti raivosi. "Mutta sanokaahan, mynheer, onko Marie itse lupautunut — tai kenties saan vastauksen hänen omasta suustaan?"
"Kyllä, Allan", vastasi Marie levolliseen tapaansa, "minä olen lupautunut — sinulle enkä kenellekään muulle miehelle."