Nämä sanat tulivat lausutuiksi aivan umpimähkään, jonkinlaisesta sydämen pakoituksesta, jonka Marais'n tylyyden ja solvausten tuottamat pistokset aiheuttivat; ne olivat ikäänkuin eläimen huuto sitä lyötäessä. Vähän tiesin silloin, kuinka toteen ne tulisivat käymään, mutta toisinaan on niin, että totuus salaperäisesti pulpahtaa esiin jonkinlaisesta sieluihimme kätketystä salaisen tiedon lähteestä.
"Kun tarvitsen apuanne, pyydän sitä teiltä", raivosi Marais, joka, tuntiessaan olevansa väärässä, koetti peittää sitä ylimielisyydellä.
"Pyydettäessä ja pyytämättä annan apuani, jos elän, tulevaisuudessa yhtä hyvin kuin menneisyydessäkin, mynheer Marais. Jumala antakoon teille anteeksi sen tuskan, jonka tuotatte Marielle ja minulle."
Nyt Marie alkoi hiljaa nyyhkyttää, ja, voimatta kestää tätä näkyä, peitin silmäni kädelläni. Marais, jolla oli hyvä sydän, milloin hän ei ollut ennakkoluulojensa tai intohimojensa vaikutuksen alaisena, oli myöskin liikutettu, mutta koetti kätkeä tunteensa kovuuteen. Hän sadatteli Marieta ja käski hänen mennä vuoteeseensa; ja tytär totteli, yhä vuodattaen kyyneliä. Sitten isäni nousi ylös ja sanoi:
"Henri Marais, emme voi lähteä täältä tänä iltana, koska hevosemme ovat laitumella emmekä helposti voi niitä löytää näin pimeässä, joten meidän täytyy pyytää vieraanvaraisuuttanne aamunkoittoon asti."
"Minä en sitä pyydä", huudahdin. "Minä menen rattaille nukkumaan", ja minä hoipertelin ulos huoneesta ja koko talosta, jättäen molemmat miehet toistensa kanssa.
Mitä heidän keskensä sen jälkeen tapahtui, en oikein tiedä. Kuulin, kuinka isäni — joka myöskin saattoi kiivastua ja joka henkisesti sekä älyllisesti oli vahvempi — lausui mielipiteensä hänen jumalattomuudestaan ja mielettömyydestään kielellä, jota toinen ei hevin unohtanut. Luulen hänen pakoittaneen hänet myös tunnustamaan menettelynsä näyttävän julmalta, ja pyytämään sitä anteeksi, kuitenkin huomauttaen vannoneensa Jumalalle, ettei hänen tyttärensä milloinkaan menisi naimisiin englantilaisen kanssa. Myöskin hän vakuutti juhlallisesti luvanneensa Marien Pereiralle, sisarensa pojalle, jota hän rakasti, eikä hän voinut rikkoa sanaansa.
"Ei", vastasi isäni, "koska te vihan sokaisemana, mikä käy ennen perikatoa, ennemmin rikotte Marien sydämen ja kenties joudutte vastuuseen hänen verestään."
Sitten hän jätti hänet.
* * * * *