Nyt kuten aina ennenkin hän ajatteli minua, ei itseään.
"Entä sinä, rakkaani?" kysyin.
"Oi", hän vastasi, "ei tee mitään. Jollei se olisi syntiä, toivoisin hänen ampuvan minut, sillä sitten olisin päässyt kaikesta tästä tuskasta. Sanoinhan sinulle, Allan, silloin kun kafferit ahdistivat meitä, että olisi parempi kuolla. Ja katsohan, sydämeni puhui totuuden."
"Eikö sitten ole mitään toivoa?" kysyin huoahtaen. "Tahtooko hän todellakin eroittaa meidät ja viedä sinut mukanaan erämaahan?"
"Aivan varmasti; mikään ei voi muuttaa hänen mieltään. Kuitenkin, Allan, on olemassa toivoa. Kahden vuoden kuluttua, jos elän, olen täysi-ikäinen ja voin mennä naimisiin kenen kanssa haluan. Vannon sinulle, etten ota ketään muuta kuin sinut, en sittenkään, vaikka kuolisit huomenna."
"Siunaan sinua näistä sanoistasi", sanoin.
"Miksi?" kysyi hän yksinkertaisesti. "Miten voisin toisin puhua? Tahtoisitko minun tekevän väkivaltaa omalle sydämelleni ja vaeltavan elämäni läpi uskottomana ja häpeissäni?"
"Minä puolestani vannon myöskin", lausuin.
"Ei, älä vanno mitään. Niin kauan kuin elän, tiedän sinun rakastavan minua, ja jos minut temmattaisiin pois, on toivomukseni, että nait jonkun toisen kunnon naisen, sillä ei ole hyvin eikä oikein, että mies elää yksin. Meidän tyttöjen laita on toisin. Kuulehan, Allan, kukot ovat alkaneet kiekua ja pian on valoisa. Sinun täytyy jäädä tänne isäsi kanssa. Jos mahdollista kirjoitan sinulle aika ajoittain, kertoen, missä olemme ja kuinka voimme. Mutta jollen kirjoita, niin tiedät sen johtuvan siitä, etten voi tai etten saata löytää ketään lähettiä tai että kirjeet ovat joutuneet harhateille, sillä me menemme autioihin seutuihin, raakalaisten keskuuteen."
"Minne päin menette?" kysyin