"Luullakseni suurta Delagoa Bay nimistä lahtea kohti, missä portugalilaiset hallitsevat. Serkkuni Hernan, joka meitä saattaa" — tässä kohdassa hän värisi jonkunverran käsivarsillani — "on puoliksi portugalilainen. Hän kertoo buureille, että hänellä on siellä sukulaisia, jotka kirjeissään ovat usein luvanneet antaa meille hyvää maata asuttavaksi siellä, missä eivät meitä voisi seurata englantilaiset, joita hän ja isäni niin suuresti vihaavat."
"Olen kuullut, että se on kaikki aukeata ketoa ja että välillä oleva alue on täynnä villejä kaffereja", sanoin nyyhkyttäen.
"Kenties. En tiedä, enkä liioin välitä. Sitäpaitsi tämä suunnitelma on isäni päässä, vaikka tietysti olosuhteet voivat sitä muuttaa. Koetan antaa sinulle tiedon, Allan, tai jollen sitä voi tehdä, kenties kykenet itse ottamaan selvän. Sitten, jos me molemmat elämme ja sinä vielä pidät minusta, joka olen aina pitävä sinusta, kun minä olen täysi-ikäinen, sinä yhdistät meidät ja, sanokoot tai tehkööt mitä tahansa, minä menen naimisiin sinun kanssasi eikä kenenkään muun miehen. Ja jos kuolen, kuten hyvin saattaa tapahtua, niin silloinkin sieluni sinua vartioi ja odottaa sinua yhtyäkseen sinuun Jumalan siipien suojassa. Katso, valkenee jo. Minun täytyy mennä. Hyvästi, rakkaani, ensimmäinen ja ainoa rakastettuni, hyvästi siksi kunnes elämässä tai kuolemassa toisemme jälleen kohtaamme, kuten varmasti kohtaamme."
Vielä kerran syleilimme ja suutelimme toisiamme, kuiskaten katkonaisia sanoja, ja sitten hän riistäytyi syleilystäni ja oli kadonnut. Mutta, oi, kun kuulin hänen jalkansa kahinan kasteen peittämässä ruohikossa, oli sydämeni paeta rinnastani. Olen kärsinyt paljon eläissäni, mutta en luule koskaan tunteneeni katkerampaa tuskaa kuin tällä hetkellä erotessani Mariesta. Sillä mikä ilo oikeastaan vetää vertoja puhtaan ensi lemmen tuottamalle ilolle, ja mikä katkeruus on niin katkeraa kuin sen menettäminen?
Puoli tuntia myöhemmin Maraisfonteinin kukkivat puut olivat takanamme, ja edessämme levisi auringonpaahteinen keto, mustana kuin elämäni sillä hetkellä.
VII Luku.
ALLANIN KUTSUMUS.
Kahta viikkoa myöhemmin Marais, Pereira ja heidän seuralaisensa, — pieni, kaikkiaan noin kaksikymmentä miestä sekä kolmekymmentä naista ja lasta käsittävä joukkue, johon lisäksi tuli viisikymmentä sekarotuista ja hottentotteja jälkiratsastajina — vaelsi vankkureissaan, kotinsa jättäen, erämaata kohti. Minä ratsastin tasahuippuisen kukkulan harjanteelle ja seurasin katseillani pitkää vaunujonoa, joista yhdessä oli Marie, sen hiljaa liikkuessa pohjoiseen päin poikki kedon, joka oli noin mailin verran tai enemmänkin alapuolellani.
Suruissani tunsin kiusausta karahuttaa heidän jälkeensä ja etsiä tilaisuutta viimeiseen keskusteluun hänen ja hänen isänsä kanssa. Mutta ylpeyteni kielsi. Olihan Henri Marais antanut tietää, että jos lähestyisin hänen tytärtään, hän ajaisi minut takaisin sjambock'eilla eli nahkaruoskilla. Kenties hän oli saanut vihiä viimeisestä hyvästijätöstämme persikkatarhassa. En tiedä. Mutta tiedän, että jos joku olisi kohottanut sjambock'in minua kohti, olisin vastannut kuulalla. Siinä tapauksessa välillemme olisi tullut verta, jonka ylitse on pahempi astua kuin kokonaisten vihan ja kateuden virtojen. Tähystelin siinä vaunuja, kunnes ne olivat kadonneet, ja ratsastin sitten kotia rosoista rinnettä pitkin, toivoen, että hevonen kompastuisi ja taittaisin niskani.
Kun saavuin asemalle, olin kuitenkin iloinen, ettei niin ollut käynyt, tavatessani isäni kuistilla istumassa lukien kirjettä, jonka eräs ratsastava hottentotti oli tuonut.