Nyökkäsin myöntymykseksi ja menin miehen luo, joka oli yksi niitä, jotka kanssani puolustivat Maraisfonteinia, kunnon veikko, milloin vain ei päässyt lähelle väkijuomia.
"Mynheer Allan", hän sanoi, katsahtaen ympärilleen nähdäkseen, ettei kukaan meitä kuunnellut, "minulla on pieni kirje myöskin teille", ja hän veti laukustaan esiin paperilipun, joka oli ilman osoitetta.
Levitin sen auki kiihkeästi. Sen sisäpuolelle oli kirjoitettu ranskaksi, jotta kukaan buuri ei ymmärtäisi, jos kirje joutuisi hänen käsiinsä:
"Ole reipas ja uskollinen, ja muista minua niinkuin minä sinua. Oi, sydämeni rakastettu, jääös hyvästi, hyvästi!"
Tämä sanoma oli ilman allekirjoitusta. Mutta mitä allekirjoitusta siinä olisi tarvittukaan?
Kirjoitin vastauksen, jonka sisällön saattaa kuvitella, vaikka en sanoja ehdottoman tarkasti muista näin lähemmäs puolen vuosisadan kuluttua. Kummallista kyllä saatan näin pitkän ajan perästä paremmin muistaa sellaista mitä sanoin kuin sellaista, mitä kirjoitin, — kenties siitä syystä, että se, mikä oli kerran kirjoitettu, jätti ajatukseni rauhaan eikä vaivannut sitä enempää. Oikeaan aikaan sitten hottentotti lähti vieden mukanaan isäni kirjeen ja omani, ja tämä oli viimeinen suoranainen liikeyhteys, mikä meillä oli Henri tai Marie Marais'n kanssa enemmän kuin vuoden aikana.
Luulen näiden pitkien kuukausien olleen onnettomimmat mitä koskaan olen viettänyt. Se aika elämästä, joka minulla parhaillaan oli kulumassa, on aina ratkaiseva. Tämä siirtymisaika nuorukaisiästä täyteen ja edesvastuulliseen miehuuteen, mikä Afrikassa yleensä tapahtuu aikaisemmin kuin täällä Englannissa, missä nuoret miehet minusta näyttävät usein pysyvän poikina kahdenkymmenenviiden ikäisiksi. Olosuhteet, joista olen kertonut, tekivät tämän aikaisin kehittymisen erittäinkin minun suhteeni mahdolliseksi, sillä minä, jonka olisi pitänyt olla vain iloinen poika, olin surujen ja huolien painama sekä kypsyyden tunteiden kahlehtima.
En voinut saada Marieta mielestäni. Hänen kuvansa seurasi minua päivin ja öin, erittäinkin öin, jonka tähden nukuin huonosti. Tulin ärtyisäksi, liikatunteelliseksi ja helposti suuttuvaksi. Minä aloin yskiä ja ajatella kuten muutkin, että olin menossa perikatoani kohti. Muistan Hansin kerran kysyneenkin minulta, enkö tahtoisi tulla näyttämään oikeata paikkaa, mihin haluaisin tulla haudatuksi, että saisin olla varma, ettei erehdystä tapahtuisi, kun en enään itse voisi puolestani puhua. Tällaisessa tapauksessa potkaisin Hansia, joka on yksi niitä harvoja alkuasukkaita, joihin olen koskenut. Tosiasia oli se, ettei minulla ollut vähintäkään tarkoitusta tulla haudatuksi. Minä halusin elää ja naida Marien enkä kuolla ja joutua Hansin kuopattavaksi. En kuitenkaan nähnyt mitään mahdollisuutta päästä Marien kanssa naimisiin tai edes nähdä häntä jälleen, ja sentähden tunsin itseni alakuloiseksi.
Tietysti meille aika ajoittain saapui tietoja trek-buureista, mutta ne olivat erittäin sekavia. Heitä oli niin monia ryhmiä. Heidän seikkailujaan oli niin vaikea seurata ja, tahtoisin lisätä, usein niin peloittavaa. Vain harvat heistä osasivat kirjoittaa. Luotettavat tiedot olivat kovin niukkoja, välimatkat kovin pitkiä. Joka tapauksessa emme kuulleet mitään Marais'n joukkueesta paitsi huhua, että he olivat tulleet Rustenberg nimiseen seutuun nykyisessä Transvaalissa, ja sieltä Delagoalahtea kohti tuntemattomalle lakeudelle, minne he olivat häipyneet. Marielta itseltään ei saapunut mitään kirjettä, mikä osoitti minulle kyllin selvästi, ettei hän ollut saanut tilaisuutta sen lähettämiseen.
Huomatessaan masentuneen tilani isäni ehdotti parannuskeinona, että menisin Kapkaupungin jumaluusopilliseen korkeakouluun valmistuakseni papiksivihkimistä varten. Mutta kirkko elämänurana ei minua miellyttänyt, kenties siitä syystä, etten tuntenut voivani koskaan olla tarpeeksi hyvä, kenties myöskin siitä syystä, että tiesin minulle pappismiehenä olevan mahdotonta saada tilaisuutta matkustaa pohjoiseen, kun kutsumukseni saapuisi, sillä aina uskoin, että tämä kutsumus saapuisi.