Isäni, joka toivoi minun kuulevan toisenlaista kutsumusta, joutui kanssani riitaan tästä asiasta. Hän halusi vakavasti, että seuraisin tätä elämänuraa, jota hän kaunisteli, eikä tietystikään nähnyt muuta avoinna minulle enempää kuin minä itsekään. Tietysti hän oli tavallaan oikeassa huomatessaan, että loppujen lopuksi en löytäisi mitään, jollei suurta kilpametsästystä ja kafferien kanssa taistelemista voi nimittää elämänuraksi. En tiedä varmasti. Kuitenkin, niin vähäpätöinen juttu kuin se lieneekin, sanon nyt, kun olen menossa kohti elämäni loppua, että olen iloinen, etten seurannut mitään muuta. Se on sopinut minulle. Se oli se vähäpätöinen aukko maailman hommissa, jota täyttämään minut oli määrätty, jonka ainoat lahjat olivat mainio taito ylöspäin ampumisessa ja tavallisempi taito tehdä huomioita, johon sekaantui hiukan harjaantumatonta filosofiaa.
Niin kumminkin kävivät todistelumme kirkosta keskusteltaessa, — sillä, kuten kuvitella saattaa, niiden aikana minä paljastin jonkun verran vääräoppineisuutta, erittäinkin mitä tulee menettelytapoihimme kafferien kristinuskoon käännyttämisessä, — että olin erittäin kiitollinen, kun tapahtui käänne, joka saattoi minut pois kotoa. Kertomus Maraisfonteinin puolustamisestani oli levinnyt kauaksi, ja samoin ampumataidostani, erittäinkin Hanhirotkossa, vielä kauemmaksi. Lopputulos oli se, että ne, joilla oli valta, komensivat minut palvelemaan yhdessä niistä yhtämittaisista rajasodista, joka oli kaffereja vastaan käynnissä, ja heti antoivat minulle tehtävän jonkinlaisena rajajoukko-luutnanttina.
Nyt tietysti tämän omituisen sodan tapahtumilla ei ole mitään tekemistä kertomani tarinan kanssa, niin että en edes yritä kosketellakaan niitä. Palvelin siinä vuoden ajan, kohdaten paljon seikkailuja, pari kolme menestystä ja useita pettymyksiä. Kerran haavoituin lievästi, kahdesti nipin näpin pelastin henkeni. Kerran minua moitittiin ajattelemattomasta uhkarohkeudesta ja muutamien miesten menettämisestä. Kaksi kertaa minua ylistettiin niin sanotuista urotöistä, sellaisista kuin haavoittuneen toverin tuominen turvaan kuumassa kivääritulessa tai assegaitten lennellessä, ja tunkeutuminen yön aikaan melkein yksin päällikön varustukseen hänet ampumaan.
Vihdoin tämä sota päättyi tuloksettomaan rauhaan ja minun joukkoni hajoitettiin. Minä palasin kotiin, en enään poikasena, vaan miehenä, jolla oli mitä monipuolisin kokemus ja melkein ainoanlaatuinen kafferien, heidän kielensä, historiansa ja ajatus- sekä toimintatapojensa tuntemus. Myöskin olin tullut tuntemaan suuren joukon englantilaisia upseereja, ja heiltä sain tietää paljon sellaista, jonka oppimiseen en ennemmin ollut saanut mitään tilaisuutta, erittäinkin toivoakseni englantilaisten herrasmiesten aatteet ja esikuvat.
En ollut Lähetysasemalla ollut kolmea viikkoa enempää, — pitkä aika kylläkin minulle, joka aloin ikävystyä työttömyyteen ja toimettomuuteen — kun se kutsumus, jota olin odottanut, vihdoin tuli.
Eräänä päivänä eräs smous — siten nimitetään alhaisrotuista valkoista miestä, usein juutalaista, joka matkustaa ympäri, tehden kauppaa yksinkertaisten buurien ja kafferien kanssa sekä pettäen heitä, jos voi — tuli käymään asemalla rattaat täynnä tavaroita. Olin aikeissa lähettää hänet pois, koska en tuntenut mitään mielenkiintoa moiseen säätyyn, kun hän kysyi minulta, oliko nimeni Allan Quatermain. Sanoin "kyllä", jonka jälkeen hän vastasi, että hänellä oli kirje minulle, ja veti esiin purjekankaaseen kiedotun paketin. Kysyin, mistä hän sen oli saanut, ja hän vastasi saaneensa sen eräältä mieheltä, jonka hän oli tavannut Port Elisabethissa, eräältä itärannikon kauppiaalta, joka kuultuaan hänen tulevan Cradockin piiriin uskoi hänelle kirjeen. Mies kertoi hänelle sen olevan tärkeän, ja että minä palkitsisin hänet hyvin, jos se jätettäisiin vahingoittumattomana.
Kun juutalainen puhui (luulen hänen olleen juutalaisen), avasin purjevaatteen. Sen sisällä oli palanen liinakangasta, joka oli öljytty vedenpitäväksi, ja johon oli jollain punaisella värillä kirjoitettu minun tai isäni osoite. Tämänkin aukaisin, ei tosin ilman vaikeutta, sillä se oli huolellisesti ommeltu, ja löysin sen sisältä kirjelipun, joka myöskin oli Marien käsialalla, osoitettu minulle tai isälleni.
Suuri taivas! Kuinka jyskyttikään sydämeni tämän nähdessäni! Käskien Hansin pitää huolta smous'in viihtymisestä ja antaa hänelle ruokaa menin huoneeseeni ja luin siellä kirjeen, joka kuului seuraavasti:
'Rakas Allan! — En tiedä, ovatko muut aikaisemmin kirjoittamani kirjeet saapuneet käsiisi tai saapuuko tämäkään. Kuitenkin lähetän sen umpimähkään erään vaeltavan sekarotuisen portugalilaisen mukana, joka on menossa Delagoa lahdelle päin, mikä on nykyisestä paikastani luullakseni noin viidenkymmenen mailin päässä, lähellä Krokodiilijokea. Isäni on tämän paikan nimittänyt Maraisfontein'iksi vanhan kotimme mukaan. Jos nuo kirjeeni ovat joutuneet haltuusi, olet saanut tietää niistä kauheita asioita, joita matkallamme olemme kokeneet: kafferien hyökkäykset Zoutansbergin seudulla, jossa yksi joukkueistamme kokonaan tuhoutui, ja niin edespäin. Jollet ole niitä saanut, täytyy tämän jutun odottaa, sillä se on liian pitkä nyt kerrottavaksi, ja sitäpaitsi minulla on ainoastaan vähän paperia eikä paljon kynästäkään tietoa. Riittänee kun sanon, että me noin kolmekymmentäviisi henkeä, miehiä, naisia ja lapsia käsittävänä joukkona lähdimme alkupuolella kesää, kun ruoho alkoi kasvaa, Lydenburgin seudulta — kauhea matka yli vuorten ja tulvillaan olevien jokien. Monien pysähdysten jälkeen — jotka toisinaan kestivät kuukausia — saavuimme tälle paikalle noin kahdeksan viikkoa sitten, sillä kirjoitan tätä sinulle kesäkuun alkupuolella, jos olemme oikein pitäneet laskua ajasta, josta en kyllä ole aivan varma. — Tämä on kaunis paikka katsella, tasaisella maalla, jossa on laajoja suuria puita kasvavia kenttiä, ja se sijaitsee noin kahden mailin päässä suuresta Krokodiilijoesta. Tänne, hyvän veden lähettyville, isäni ja Hernan Pereira, joka nyt häntä joka asiassa ohjailee, päättivät asettua, vaikka jotkut toiset tahtoivat työntäytyä lähemmäksi Delagoa-lahtea. Siitä syntyi suuri kinastus, mutta lopulta isäni, tai pikemminkin Hernan, sai tahtonsa perille, kun härät olivat lopen väsyneet ja monet olivat jo kuolleet myrkyllisten tsetse-nimisten kärpästen pistoksista. Sitten jaoimme maan, jota täällä on riittävästi sadoille, ja aloimme rakentaa karkeita asuinrakennuksia.
Sitten tuli huolien aika. Kafferit varastivat useimmat hevosistamme, vaikka ne eivät kyllä ole uskaltaneet hyökätä kimppuumme, ja kahta Hernanille kuuluvaa lukuunottamatta muut kuolivat sairaudesta, viimeinen eilen. Härät ovat myöskin kaikki kuolleet tsetse-kärpästen puremiin tai muihin tauteihin. Mutta pahinta on, että tämä maa niin terveelliseltä kuin se näyttääkin, on kuumetaudin myrkyttämä, joka luullakseni nousee joesta sumun mukana. Kolmestakymmenestä viidestä hengestä on jo kymmenen kuollut, useampia on sairaana. Kuitenkin isäni ja minä sekä serkkuni Pereira olemme Jumalan avulla pysyneet aivan terveinä. Mutta vaikka olemmekin aivan virkeitä, en voi sanoa, kunka kauan sitä kestää. Onneksi meillä on runsaasti ampumavaroja ja paikka on sakeanaan riistaa, niin että terveenä olevat miehet voivat ampua kaiken tarvitsemamme ravinnon, ja me naiset olemme tehneet suuren joukon varastoja suolaamalla lihaa ja kuivaamalla sitä auringossa. Tällä hetkellä emme pitkään aikaan tule näkemään nälkää, vaikka riistan saanti loppuisikin.