Mutta, rakas Allan, jollei apua saavu, luulen meistä joka ainoan kuolevan, sillä Jumala yksin tuntee kärsimämme surkeudet ja sen kauhean sairauden ja kuoleman näyn, joka meitä ympäröi. Tällä hetkellä lepää vieressäni pieni tyttö, joka on kuumeeseen kuolemaisillaan.
Oi, Allan, jos voit meitä auttaa, tee se! Sairautemme tähden meidän on mahdoton päästä Delagoa-lahdelle, ja jos pääsisimmekin, ei meillä ole rahaa, millä ostaa mitään siellä, sillä kaikki omaisuutemme oli lastattuna yhteen vaunuun, joka hukkui tulvivaan jokeen. Se oli suuri summa, sillä se sisälsi Hernanin suuren omaisuuden, jonka hän kullassa toi mukanaan Kap-kaupungista. Me emme myöskään voi liikkua muualle, sillä meillä ei ole karjaa eikä hevosia. Me olemme koettaneet Delagoa-lahden seuduilta, missä niitä on myytävänä, saada ostaa niitä velaksi. Mutta serkkuni Hernanin sukulaiset, joista hänen oli tapana niin paljon puhua, ovat kuolleet tai muuttaneet pois, eikä kukaan tahdo meihin luottaa. Naapureinamme olevien kaffereiden kanssa, joilla on runsaasti karjaa, olemme riidelleet siitä asti kun serkkuni ja jotkut muut buurit — onnettomasti kyllä — yrittivät ottaa joitakin heidän eläimistään maksutta. Siten olemme aivan avuttomia ja voimme vain odottaa kuolemaa.
Allan, isäni sanoo pyytäneensä sinun isääsi keräämään jotkut rahasummat, jotka hän on saamassa. Jos sinulle tai muulle ystävälle olisi mahdollista tulla tämä raha mukanasi laivalla Delagoaan, luulen, että se tekisi meille mahdolliseksi ostaa muutamia härkiä, jotka riittäisivät muutamien vaunujen vetämiseen. Sitten me kenties vaeltaisimme takaisin ja tapaisimme luullaksemme sen buurijoukon, joka on kulkenut Quathlamba-vuorien yli Natal'iin. Tai kenties me pääsisimme lahdelle ja löytäisimme laivan, joka kuljettaisi meidät jonnekin tästä kauheasta paikasta. Jos voisit tulla, opastaisivat alkuasukkaat sinut tänne, missä olemme.
Mutta on liian paljon toivoa, että sinä tulet, tai jos tulet, että löydät meidät vielä hengissä.
Allan, rakkaimpani, minulla on vielä eräs asia sinulle sanottavana, vaikka minun on sanottava se lyhyesti, sillä paperi on melkein lopussa. En tiedä, — otaksun, että olet elossa ja terveenä — pidätkö vielä minusta, joka jätin sinut niin kauan sitten, mutta minun sydämeni on sama kuin se oli silloin, ja jollaisena lupasin sen pysyvän, — sinun omasi. Tietysti Hernan on ahdistanut minua menemään kanssaan naimisiin, ja isäni on sitä toivonut. Mutta minä olen aina vastannut kieltävästi, ja nyt kurjuudessamme ei avioliitosta tällä hetkellä ole ollut mitään puhetta, mikä on ainoa hyvä asia, mikä minulle on tapahtunut. Ja, Allan, ennen pitkää olen täysi-ikäinen, jos elän. Kuitenkaan en uskalla vaatia sinua kauemmin ajattelemaan avioliittoa kanssani, kun kenties jo olet naimisissa jonkun toisen kanssa, erittäinkin kun nyt minä ja me kaikki muutkaan emme ole parempia kuin vaeltavia kerjäläisiä. Kuitenkin olen katsonut oikeaksi kertoa sinulle nämä asiat, jotka varmaan haluat tietää.
Oi, miksi Jumala johtikaan isäni mieleen ajatuksen jättää Kap-maan vain siitä syystä, että hän vihasi brittiläistä hallitusta ja että Hernan Pereira sekä muut häntä kehoittivat? Minä en tiedä, mutta hän on, mies parka, kylliksi suruissaan nyt. On säälittävää nähdä häntä. Luulen, että hän, jos tätä jatkuu, tulee hulluksi.
Paperi on lopussa ja lähetti on lähdössä. Sairas lapsi on juuri kuolemaisillaan ja minun täytyy valvoa hänen luonaan. Ihmettelen mahtaneeko tämä kirje koskaan joutua käsiisi. Lähetän sen mukana sen vähäisen rahan, joka minulla on maksaaksesi sen lunastuksen — noin neljä englannin puntaa. Jollet voi tulla tai lähettää muita, rukoile ainakin puolestamme. Uneksin sinusta öisin ja ajattelen sinua päivisin, sillä en sanoin voi kertoa, kuinka suuresti sinua rakastan.
Elämässä ja kuolemassa olen
Sinun Mariesi."
Sellainen oli tämä kauhea kirje. Minulla on se vielä tallella. Se lepää edessäni, nuo rypistyneet paperilehdet, joita peittää pehmeä kirjoitus, jonka siellä täällä kyyneltäplät tahraavat, muutamat niistä Marien kyyneliä, joka oli kirjoittanut, muutamat minun kyyneleitäni, joka sitä luin. Ihmettelen, onko olemassa surullisempaa muistomerkkiä trek-buurien julmista kärsimyksistä, erittäinkin niiden, jotka suuntasivat kulkunsa Delagoan ympärillä olevia myrkyllisiä lakeuksia kohti, kuten teki tämä Marais'n retkikunta ja Triechardin komennuksessa olevat. Parempi, että monien maanmiestensä tavoin olisivat kertakaikkiaan tuhoutuneet Umzilikazin ja muiden villiasukkaiden nuolista kuin kestäneet näitä kuumeen ja nälänhädän riuduttavia tuskia.