Sitten palasimme asioihin. Smous kutsuttiin paikalle ja häneltä tiedusteltiin laivaa, joka oli kirjeen tuonut Delagoasta. Kävi ilmi, että se oli englantilaisten omistama priki, joka tunnettiin nimellä "Seitsemän tähteä", ja että sen kapteeni, muuan Richardson, lupasi purjehtia takaisin Delagoaan seuraavana päivänä, eli kolmantena heinäkuuta, toisin sanoen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua.
Kaksikymmentäneljä tuntia! Ja Port Elisabeth oli sadan kahdeksantoista mailin päässä, ja "Seitsemän tähteä" saattaisi lähteä aikaisemmin, jos se olisi täydentänyt lastinsa ja tuuli sekä sää olisivat suotuisat. Sitä paitsi, jos se lähtisi, saattaisi kulua viikkoja ja kuukausia, ennenkuin joku toinen laiva purjehtisi Delagoaan päin, sillä siihen aikaan siellä ei tietenkään ollut mitään postilaivoja.
Silmäilin kelloani. Se oli neljä iltapäivällä, ja erään kalenterin mukaan, jossa oli lähtöajat Port Elisabethista ja muista etelä-afrikkalaisista satamista, ei näyttänyt luultavalta, että "Seitsemän tähteä" purjehtisi ennenkuin noin kahdeksan aikaan aamulla. Satakaksikymmentä mailia kuljettava neljässätoista tunnissa läpi aution seudun, jossa oli muutamia kukkuloita! No, toiselta puolen tiet olivat varsin hyvät ja kuivat, eikä mitään tulvivia jokia matkan varrella, vaikkakin yhden yli oli uitava, ja sitäpaitsi oli täysikuu. Sen saattoi pelotta tehdä, ja nyt minä tosiaankin olin iloinen, ettei Hernan Pereira ollut tammaani voittanut ampumakilpailussa.
Huusin Hansia, joka kuljeskeli edestakaisin talon ulkopuolella, ja sanoin rauhallisesti:
"Ratsastan Port Elisabeth'iin ja minun on oltava siellä kello kahdeksan huomenaamulla."
"Allemachte!" huudahti Hans, joka oli kulkenut tämän matkan useita kertoja.
"Sinä tulet kanssani ja Port Elisabethista edelleen Delagoaan. Satuloi tamma ja Kimo, ja pistä riimu raudikon päähän sekä taluta sitä mukanasi varalta. Anna niille kaikille rehua, mutta ei vettä. Lähdemme puolen tunnin kuluttua." Sitten lisäsin muita määräyksiä pyssyistä, jotka oli otettava mukaan, satulalaukuista, vaatteista, peitteistä ja muista yksityisseikoista sekä kehoitin häntä puuhassaan pitämään kiirettä.
Hans ei koskaan siekaillut. Hän oli ollut kanssani äsken sotaretkellä ollessani ja oli tottunut äkkinäisiin määräyksiin. Sitäpaitsi luulen, että, jos olisin kertonut hänelle aikovani ratsastaa kuuhun, niin hän tavallista "Allemachte" huudahdusta lukuunottamatta ei olisi tehnyt mitään vastaväitteitä sinne seuraamisen suhteen.
Seuraavan puolen tunnin aikana oli minulla puuhaa. Henri Marais'n rahat oli otettava esiin vahvasta rasiasta ja sovitettava pukinnahkaiseen vyöhön, jonka olin vyölleni sitonut. Isäni oli kirjoitettava kirje Port Elisabethin pankin johtajalle, mikä todentaisi minut sen summan omistajaksi, joka sinne nimelleni oli talletettu. Oli aterioitava ja valmistettava jonkun verran evästä meitä varten matkalle. Hevosten kengät oli tarkastettava, ja muutamia vaatekappaleita sullottava satulalaukkuihin. Tietysti otimme muutakin, jonka nyt olen unohtanut. Kolmenkymmenenviiden minuutin kuluttua pitkä, laiha tamma seisoi oven edustalla. Sen takana oli Hans, pitkä kurjen sulka hatussaan istuen oriin selässä ja taluttaen nelivuotiasta raudikkoa, jonka olin ostanut varsana yhdessä tamman kanssa. Syötettynä varsasta pitäen kauralla se oli erittäin terve ja hyvärakenteinen hevonen, vaikka ei riittänytkään emolleen juoksussa.
Ohimennessä vanha isäraukkani, joka oli aivan tyrmistynyt tämän jutun nopeudesta ja pikaisuudesta, syleili minua.