Ensimäisten kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hän kovasti nyyhkyttäen ilmoitti minulle, että viimeinen pala hänen sisälmyksistään oli juuri hänestä lähtenyt ja että hän nyt oli aivan ontto "kuin kurpitsa". Myöskin hän selitti, että kaikki nämä paholaiset olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, koska hän oli ollut kyllin hullu luopuakseen kansansa uskonnosta — ihmettelen, mikä se oli — ja antaakseen isäni hänet "pestä valkoiseksi", se on, kastaa.
Minä vastasin hänelle, että koska hän oli tullut valkoiseksi sen sijaan että olisi pysynyt keltaisena, kehoitin häntä pysymään sellaisena, koska todennäköisesti hottentottijumalat eivät tahtoneet olla missään tekemisissä sellaisen kanssa, joka heidät oli hyljännyt. Sen johdosta hän väänsi naamansa niin kauheaksi, että minun kesken omia tuskiani täytyi nauraa hänelle, päästi pitkän ulvonnan ja kävi sitten niin hiljaiseksi, että luulin hänen kuolleen. Mutta merimies, joka toi minulle ruokaa, vakuutti minulle, ettei niin ollut ja sitoi hänet lujasti makuulavitsaan kiinni käsistä ja jaloista estääkseen häntä heittelehtiessään menemästä kappaleiksi.
Seuraavana aamuna Hansille annettiin annos viinaa, joka hänet, kun hänen vatsansa oli aivan tyhjä, laittoi aivan juovuksiin, niin että hän tästä lähtien alkoi nähdä asiat paljon hauskemmassa valossa. Erittäinkin oli asianlaita silloin niin, kun "viinalääkkeen" aika tuli. Hans, useimpien muiden hottentottien tavoin, piti väkijuomista ja olisi uhrannut paljon saadakseen niitä, isäni jyrkästä halveksumisesta huolimatta.
Neljäntenä päivänä luullakseni vihdoinkin hinasimme itsemme yli Port Natalin tasaisen särkän ja saimme hetkisen nauttia rauhaa sen paikan turvissa tässä kauniissa lahdessa, jonka rantamilla nykyinen Durban'in kaupunki sijaitsee. Silloin se oli surkea paikka, jossa oli vain muutamia hirsimajoja, jotka zulut myöhemmin polttivat, sekä joukko kafferien hökkeleitä. Sillä sellaisilla valkoisilla miehillä, jotka siellä asuivat, oli enimmäkseen alkuasukkaita seuralaisina ja, lisättäköön vielä, vaimoina alkuasukkaita.
Me vietimme muutamia päiviä tällä Durbanin uutisasutuksella, missä kapteeni Richardsonin oli purettava jonkunverran lastia englantilaisille uutisasukkaille, joista yksi tai kaksi oli ryhtynyt kaupantekoon alkuasukkaiden ja muuttaneiden buurijoukkojen kanssa, jotka ylämaasta johtavaa tietä olivat alkaneet tunkeutua heidän alueelleen. Nämä päivät vietin rannikolla, — vaikka en sallinut Hansin seurata mukanani peläten hänen karkaavan —, kuluttaen aikaani hankkimalla kaikki mahdolliset tiedot asioiden tilasta, erittäinkin mitä zuluihin tulee, joiden kanssa jo hyvin aikaisin jouduin läheiseen tuttavuuteen. Tarpeetonta on sanoa, että sekä alkuasukkailta että valkoisilta tiedustin, tiesivätkö he mitään Marais'n joukkueen kohtalosta, mutta kukaan ei näyttänyt edes kuulleenkaan heistä. Yhden asian kuitenkin sain tietää, että ystäväni Pieter Retief suuren seurueen kanssa oli kulkenut Quathlamba vuorien yli, jotka me tunnemme nimellä Drakensberg, ja astunut Natalin alueelle. Tänne he päättivät asettua, jos he saisivat siihen luvan zulujen kuninkaalta, Dingaan'ilta, tuolta villien valtiaalta, joka sotajoukkoineen näytti pitävän jokaista pelon vallassa.
Kolmantena aamuna suureksi helpoituksekseni — sillä minua peloitti, että jäisimme sinne lepäämään — "Seitsemän tähteä" purjehti suotuisan tuulen vallitessa. Kolmea päivää myöhemmin saavuimme Delagoan satamaan. Huolimatta matalasta ankkuroimispaikasta se on kaakkois-Afrikan parhaita luonnon satamia, mutta nyt jo englantilaisilta menetetty.
Kuutta tuntia myöhemmin ankkuroimme vastapäätä erästä hietasärkkää, jolla sijaitsi luhistunut linnoitus ja kehno asutus, tunnettu nimellä Lorenzo Marquez, missä portugalilaiset pitivät muutamia sotilaita, useimmat niistä värillisiä. Pääsin huolistani tullin suhteen, jos sitä sellaiseksi voi nimittää. Riittää kun sanon, että onnistuin saamaan maihin tavarani, joista maksettava tulli oli ilmeisesti tavattoman suuri. Tämän sain aikaan jakamalla kaksikymmentäviisi sovereignia eri virkailijoiden kesken, alkaen virkaatekevästä kuvernööristä ja lopettaen juopuneeseen mustaan nuohoojaan, joka istui jonkinlaisessa vahtikojussa rantaäyräällä.
Aikaisin seuraavana aamuna "Seitsemän tähteä" purjehti edelleen, koska oli syntynyt hieman eripuraisuutta viranomaisten kanssa, jotka uhkasivat sen pidättää — en muista, mistä syystä. Sen päämääränä olivat itä-Afrikan satamat ja, luullakseni, Madagaskar, jossa oli tilaisuus tuottavaan kaupankäyntiin karjalla ja orjilla. Kapteeni Richardson sanoi olevansa jälleen Lorenzo Marquez'issa noin kahden tai kolmen kuukauden kuluttua, tai sitten hän ei tulisi ollenkaan. Todellisuudessa jälkimäinen otaksuma kävi toteen, sillä "Seitsemän tähteä" tuhoutui jollekin särkälle lähellä rannikkoa, sen miehistön ainoastaan pelastuessa Mombasaan kestettyään suuria vaivoja.
No, se oli pelastanut matkani, sillä kuulin myöhemmin, ettei mikään muu laiva poikennut lahdelle kokonaiseen vuoteen siitä päivästä lukien, kun se jätti sen. Jos siis en olisi saavuttanut laivaa Port Elisabethissa, en olisi ollenkaan päässyt, paitsi tietystikin maitse. Se taasen olisi parhaassa tapauksessa vienyt kuukausia ja oli sitäpaitsi matka, jota ei kukaan mies voisi tehdä yksin.
Nyt palaan takaisin kertomukseeni.