Lorenzo Marquez'issa ei ollut ainoatakaan majataloa. Erään alkuasukas- tai sekarotuisen vaimon ystävyyden avulla onnistuin saamaan asunnon rappeutuneessa talossa, joka kuului eräälle kevytmieliselle henkilölle nimeltä Don Jose Ximenes, joka todellisuudessa oli sekarotuinen. Hyvä onni teki minut hänen ystäväkseen. Raittiina ollessaan don Jose kävi kauppaa alkuasukkaiden kanssa, ja oli vuotta aikaisemmin saanut heiltä kahdet hyvät härkävaunut. Luultavasti ne oli varastettu joiltakin vaeltavilta buureilta tai löydetty hyljättyinä heidän saatuaan surmansa tai kuoltuaan kuumeeseen. Nämä vaunut hän oli liiankin kernas myymään pilkkahintaan. Annoin hänelle muistaakseni kaksikymmentä Englannin puntaa vankkureista, ja sitäpaitsi kolmekymmentä puntaa kahdestatoista närästä, jotka hän oli samaan aikaan ostanut kuin vaunutkin. Ne olivat erinomaista afrikkalaista rotua, jotka pitkäaikaisessa toimettomuudessa olivat tulleet lihaviksi ja vahvoiksi.
Tietysti ei kaksitoista härkää riittänyt vetämään kahta vaunua, eipä edes yhtäkään. Sentähden, kuullessani sisämaan alkuasukkailla olevan runsaasti karjaa, annoin heti tietää olevani valmis ostamaan ja maksamaan hyvin peitteissä, vaatteissa, koruissa ja niin edespäin. Tulos oli, että minulla kahden päivän kuluttua oli valittavana neljä- tai viisikymmentä pieniä ja kesyttömiä zululaisia lehmiä. Lisäksi ne olivat kestäviä ja tottuneita tähän maaperään ja sen rasituksiin. Tässä tulivat kaksitoista harjaantunutta eläintäni hyvään tarpeeseen. Asettamalla niistä kuusi kumpaistenkin vaunujen eteen, kaksi edelle, kaksi taemmaksi ja kaksi keskelle, Hans ja minä kykenimme pitämään muut kymmenen, jotka tarvittiin täydentämään valjakko kuusitoistalukuiseksi, jonkinlaisen silmälläpidon alaisina.
Voi taivas, kuinka me työskentelimme sen viikon ajalla, joka kului, ennenkuin minulle kävi mahdolliseksi jättää Lorenzo Marquez. Me korjasimme ja lastasimme vaunuja, ostimme varoja, palkkasimme alkuasukkaita palvelijoiksi — joista minulla oli onni vapauttaa kahdeksan, jotka kuuluivat erääseen zuluheimoon ja halusivat päästä takaisin maahansa, mistä he muutamien buurien mukana olivat vaeltaneet, — niin että luullakseni emme nukkuneet enempää kuin kaksi tai kolme tuntia kahdestakymmenestä neljästä.
Mutta, saatetaan kysyä, mikä oli tarkoitukseni, minne menin ja mitä tiedusteluja olin toimittanut? Vastatakseni ensiksi jälkimäiseen kysymykseen, olin kaikin mahdollisin tavoin tiedustellut, mutta vähäisellä, tai ei minkäänlaisella menestyksellä. Marien kirje oli ilmoittanut, että he olivat leiriytyneet Krokodiilijoen rantamalle, noin viidenkymmenen mailin päähän Delagoa-lahdelta. Kysyin jokaiselta tapaamaltani portugalilaiselta — joita ei kylläkään ollut monta — olivatko he sellaisesta maastasiirtyneiden buurien leiripaikasta kuulleet. Mutta nämä portugalilaiset eivät näyttäneet kuulleen mitään, isäntääni don Jose'ta lukuunottamatta, jolla oli hämärä muisto jostain, mutta mistä, sitä hän ei muistanut.
Asianlaita oli niin, että Lorenzo Marquez'in vähäiset asukkaat olivat niin väkijuomien ja muiden paheiden veltostuttamia kiinnittääkseen mieltään ulkomaailman uutisiin, mikäli ne eivät välittömästi koskeneet heitä. Sitäpaitsi alkuasukkaat, joita he ruoskivat ja sortivat, jos he olivat heidän palveluksessaan, tai taistelivat heidän kanssaan, jos he olivat vapaita, kertoivat heille vähän, ei ainakaan mitään totta, sillä molempien rotujen välillä oli perinnöllinen viha, joka ulottui sukupolvia taaksepäin. Portugalilaisilta hän niinikään ei saanut mitään tietoa.
Sitten käännyin kafferien puoleen, erittäinkin niiden, joilta olin ostanut karjaa. He olivat kuulleet, että jotkut buurit olivat saapuneet Krokodiilijoen rantamille kuukausia sitten, — kuinka monta heitä oli, sitä he eivät voineet sanoa. Mutta tämä seutu oli erään päällikön hallinnossa, joka vihasi heitä ja surmasi jokaisen heidän kansastaan, joka uskalsi sinne. Sentähden he eivät tietäneet mitään varmaa. Lisäksi eräs heistä vakuutti, että muuan nainen, jonka hän oli orjana ostanut ja joka oli puheena olevan seudun läpi kulkenut joitakin viikkoja sitten, oli kertonut hänelle kuullensa näiden buurien kaikkien kuolleen sairauteen. Hän oli lisännyt pitkän matkan päästä nähneensä heidän vaunujensa kuomut, niin että jos he itse olivat kuolleet, "heidän vaununsa olivat vielä elossa".
Pyysin nähdä tätä naista, mutta alkuasukas kieltäytyi tuomasta häntä. Hyvän aikaa suostuteltuani häntä hän viimein tarjoutui myymään hänet minulle, sanoen kyllästyneensä häneen. Ryhdyin miehen kanssa neuvottelemaan ja suostuin vihdoin maksamaan hänestä kolme naulaa kuparilankaa ja kahdeksan yardia sinistä kangasta. Seuraavana aamuna nainen tuotiin luokseni; hän oli erittäin surkean näköinen, leveä- ja litteänenäinen olento, joka tuli jostain Afrikan sisäosista, missä arabialaiset olivat hänet ottaneet vangiksi ja myyneet kädestä käteen. Hänen nimensä, mikäli sen voin ääntää, oli Jeel.
Minun oli varsin vaikeata päästä minkäänlaiseen yhteyteen hänen kanssaan, mutta vihdoin keksin, että eräs äskettäin palkkaamistani kaffereista saattoi jonkunverran ymmärtää hänen kieltään. Sittenkin oli häntä vaikea saada puhumaan, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt valkoista miestä ja ajatteli, että olin ostanut hänet johonkin kauheaan tarkoitukseen. Mutta kun hän huomasi, että häntä kohdeltiin ystävällisesti, avasi hän suunsa, ja kertoi saman jutun, jonka hänen edellinen isäntänsä oli toistanut, ei enempää eikä vähempää. Vihdoin kysyin, saattoiko hän opastaa minut sille paikalle, missä hän oli nähnyt "elävät vaunut".
Hän vastasi: "Kyllä", sillä hän oli monet tiet kulkenut eikä koskaan mitään niistä unohtanut.
Tämä olikin kaikki, mitä halusin naiselta, joka muuten lopulta antoi minulle hyvän joukon huolta. Se raukka ei nähtävästi koskaan ollut kokenut ystävällisyyttä, ja hänen kiitollisuutensa siitä vähästä, mitä häntä kohtaan osoitin, oli niin sydämellinen, että se kävi vastenmieliseksi. Hän seurasi minua melkein kaikkialle, koettaen omalla tavallaan palvella minua, ja yrittipä hän vielä tarttua ruokaani ja pureksia sen ennenkuin minä pistin sen suuhuni — tietenkin säästääkseen minulta vaivan. Lopulta naitin hänet — hiukan vastoin hänen tahtoaan, pelkään, eräälle palkkaamalleni kafferille, josta tuli hänelle hyvä aviomies, vaikkakin hän miehen erottua palveluksestani tahtoi jättää hänet ja seurata minua.