Vihdoin me tämän naisen, Jeel'in, opastuksella lähdimme liikkeelle. Matkaa oli vain viisikymmentä mailia, jonka hyvä hevonen kunnollisella tiellä suorittaisi kahdeksassa tunnissa tai vähemmässäkin. Mutta meillä ei ollut hevosia, eikä ollut liioin mitään tietä — ei muuta kuin sieniä, pensaita ja rosoisia kukkuloita. Harjaantumattoman karjamme kanssa kesti kolme päivää matkamme ensimmäiset kaksitoista mailia, vaikka se sen jälkeen sujuikin paremmin.
Saattaa kysyä, miksi en lähettänyt ketään edellä. Kenet olisin voinut lähettää, kun kukaan ei tuntenut tietä, Jeel'ia lukuunottamatta, josta en uskaltanut erota, peläten etten enää häntä näkisi? Sitäpaitsi, mikä hyöty siitä olisi ollut, kun lähetit eivät kuitenkaan olisi kyenneet auttamaan? Jos jokainen leiripaikalla oli kuollut, kuten huhu kertoi — no, silloin he olivat kuolleet. Ja jos he elivät, saattoi toivoa, että he eläisivät jonkunverran kauemmin. En myöskään uskaltanut lähteä oppaani kanssa enkä myöskään jättää jälelläolevia vaunuja kulkemaan hänen kanssaan yksin. Jos niin olisin tehnyt, en varmasti koskaan olisi niitä jälleen nähnyt, sillä vain se seikka, että ne omisti valkoinen mies, joka ei ollut portugalilainen, esti alkuasukkaita ryöstämästä niitä.
Se oli todellakin kauhea matka. Ensimmäinen ajatukseni oli ollut seurata Krokodiilijoen rantamia, jota olisinkin yrittänyt, jollen olisi tavannut tuota naista, Jeel'ia. Onneksi, etten niin tehnyt, sillä jälestäpäin huomasin, että tämä joki katkesi useassa kohdassa ja yhtyi lisäjokiin. Myöskin se oli metsien reunustama. Jeelin polku sitävastoin seurasi vanhaa orjatietä, joka huonoudestaan huolimatta karttoi ympäristön suoperäisiä kohtia ja niitä alkuasukasheimoja, jotka kauppamiesten sukupolvien aikana saama kokemus tässä kehnossa liikenteessä oli osoittanut kaikkein vaarallisimmiksi.
Yhdeksän päivän kauhea ponnistelu oli ohi. Me olimme eräänä yönä joutuneet pitkän vuorenharjanteen alapuolelle, joka oli siroitettu täyteen suuria kiviä, niin että meidän täytyi monet niistä käsivoimin vierittää syrjään tehdäksemme tietä vaunuille. Härät saivat olla valjaissaan koko yön, sillä emme uskaltaneet niitä irroittaa, peläten niiden karkaavan. Sitäpaitsi liikkui lähistössä jalopeuroja, vaikka ne, pelin ollessa tasaväkinen, eivät uskaltaneet lähestyä. Niin pian kuin jonkunverran valkeni, päästimme juhdat täyttämään itsensä ympärillä kasvavalla pensasmaisella ruoholla, ja sillä välin keitimme ja nautimme vähän ruokaa.
Samassa aurinko nousi, ja minä huomasin alapuolellamme pitkän jonon sumunpeittämiä kukkuloita ja pohjoisessa, meistä oikealla, useampia tiheitä sumupilviä, jotka osoittivat Krokodiilijoen suunnan.
Askel askeleelta tämä sumu kohosi, puiden korkeat latvat tulivat näkyviin, kunnes se vihdoin oheni höyryksi, joka haihtui auringon noustessa. Kun minä sitä toimettomana katselin, ryömi Jeel tapansa mukaan salaa luokseni, kosketti olkapäätäni ja osoitti erästä etäistä puuryhmää.
Katsoen tiukasti näitä puita näin niiden välissä jotain, jota ensin olin pitänyt valkoisina kivinä. Lähempi tarkastelu kuitenkin, kun sumu haihtui, ilmaisi minulle, että ne saattoivat olla vaunutelttoja. Juuri samassa tuli paikalle se zulu, joka ymmärsi Jeel'in puhetta. Kysyin häneltä niin hyvin kuin taisin — sillä siihen aikaan en vielä taitanut hänen kieltään täydellisesti — mitä nainen halusi sanoa. Hän kysyi tältä ja vastasi hänen haluavan ilmoittaa minulle, että ne olivat Amaboonien — buurien — liikkuvia taloja, juuri samalla paikalla, missä hän ne oli nähnyt noin kaksi kuukautta sitten.
Tästä tiedosta sydämeni näytti pysähtyneen, etten noin minuutin aikaan voinut puhua mitään. Siinä siis vaunut vihdoinkin? Huusin Hansin ja käskin hänen valjastaa niin pian kuin mahdollista, selittäen hänelle, että tuolla oli Marais'n leiri.
"Miksi emme antaisi härkien ensin täyttää itsensä?" hän vastasi. "Ei ole mitään kiirettä, sillä vaikka vaunut ovatkin siellä, ovat kaikki ihmiset epäilemättä aikoja sitten kuolleet."
"Tee, mitä käsken, sinä pahaa ennustava elukka", sanoin, "sensijaan että rääkyt kuin varis. Ja kuule: minä kävelen edeltäpäin leirille. Sinun on vaunujen kanssa seurattava niin nopeasti kuin ne voivat kulkea."