"Ei, baas, teidän ei ole turvallista mennä yksin. Kafferit tai villipedot voisivat teidät viedä."
"Turvallista tai ei; minä menen. Mutta jos arvelet viisaaksi, käske kahden näistä zuluista seurata kanssani."
Muutamia minuutteja myöhemmin olin matkalla, kahden keihäällä asestetun kafferin seuraamana. Nuoruudessani, kun jäseneni olivat vankat ja ruumiini kevyt, olin hyvä juoksija, mutta en luule koskaan suoriutuneeni seitsemästä mailista — se oli suunnilleen välimatka leirille — lyhyemmässä ajassa kuin tänä aamuna. Jätin tosiaankin kafferit niin paljon jälkeen, että saapuessani puiden luo heitä ei vielä näkynyt. Täällä hiljensin kävelyksi — vetääkseni henkeä, kuten itselleni vakuutin. Todellisuudessa tein sen siksi, että tunsin olevani niin peloissani siitä, mitä saattaisin löytää, että lykkäsin tämän löydön tekemisen ainakin minuutin edemmäksi. Kun lähenin, oli toivo — vaikkakin heikko — vielä jälellä. Kun saavuin, saattoi toivo vaihtua ikuiseen toivottomuuteen.
Nyt saatoin nähdä, että vaunujen taakse oli rakennettu jonkinlaisia hökkeleitä, epäilemättä samoja, joista Marie oli kirjoittanut. Mutta niiden lähistöllä en voinut nähdä kenenkään liikkuvan, en myöskään nähnyt mitään karjaa, en savua enkä muutakaan elämän merkkiä. En myöskään kuullut ainoatakaan ääntä.
Epäilemättä — ajattelin itsekseni — Hans on oikeassa. He ovat kaikki aikoja sitten kuolleet.
Epävarmuudesta johtuneen tuskani sijaan oli tullut jäinen kylmyys. Vihdoinkin tiesin pahimman. Kaikki oli lopussa, — olin ponnistellut turhaan. Kävelin puitten lomitse kahden vaunun keskelle. Toisen niistä huomasin olevan saman, jossa Marais tyttärineen oli matkustanut, hänen lempivaununsa, jota yhdessä hänen kanssaan olin kerran korjannut.
Edessäni olivat puiden oksista kyhätyt kömpelöt rakennukset, savella siveltyinä, tai paremmin sanoen niiden takaseinät, sillä niiden etupuoli oli länteenpäin. Seisoin hiljaa hetkisen, ja seistessäni luulin kuulleeni heikon äänen ikäänkuin joku olisi hitaasti lukenut. Hiivin uloimman rakennuksen päätyä pitkin ja, pyyhkäisten kylmää hikeä kasvoiltani, kurkistin nurkan takaa, sillä mieleeni juolahti, että villit isännöisivät siellä. Silloin näin, mikä äänen aiheutti. Risainen, mustunut ja parrakas mies seisoi pitkän ja matalan aukon edustalla lausuen rukousta.
Se oli Henri Marais, vaikka en heti tuntenut häntä, sillä niin muuttunut hän oli. Joukko pieniä kumpuja hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan kertoi minulle kuitenkin, että paikka kokonaisuudessaan oli yhtä ainoata hautaa.
Katsellessani ilmestyi paikalle kaksi muuta miestä, raahaten välissään naisen ruumista, jota he nähtävästi eivät jaksaneet kantaa, koska sen jalat laahasivat maata. Vartalosta päättäen se oli kookkaan nuoren naisen ruumis, mutta kasvojen piirteitä en saattanut nähdä, kun sitä kannettiin kasvot alaspäin. Myöskin päästä riippuva pitkä tukka peitti ne. Se oli tumma tukka kuten Marien. He saapuivat haudan luo ja pudottivat painavan taakkansa sinne, mutta minä — minä en päässyt paikaltani liikahtamaan. Viimein jäseneni tottelivat tahtoani. Astuin miesten luo ja sanoin ontolla äänellä hollanniksi: "Ketä hautaatte?"
"Johanna Mayeriä", vastasi joku koneellisesti, sillä he eivät näyttäneet vaivautuneen katsomaan minua. Kun kuulin nämä sanat, niin sydämeni, joka oli ollut aivan hiljaa vastausta odottaessani, alkoi jälleen sykkiä niin nopeassa tahdissa, että saatoin hiljaisuudessa sen kuulla.