Katsahdin ylös. Erään rakennuksen oven luota — hyvin hiljaa ikäänkuin heikkoudesta rasittuneena — taluttaen kädestä melkein luurankoa muistuttavaa lasta, joka pureksi joitakin lehtiä, läheni — Marie Marais! Hän oli kuihtunut melkein olemattomiin, mutta hänen silmistään en voinut erehtyä, noista harmaista, pehmeistä silmistä, jotka olivat ohuissa kasvoissa.
Hänkin huomasi minut ja tuijotti hetkisen. Sitten irroittaen sormensa lapsen kädestä hän kohotti ylös kätensä, joiden läpi aurinko paistoi kuin pergamentin läpi, ja vaipui hitaasti maahan.
"Hänkin on mennyt", sanoi yksi miehistä välinpitämättömällä äänellä.
"Sitä minä ajattelinkin, ettei hän kestäisi seuraavaan päivään."
Nyt vasta haudan päässä oleva mies kääntyi. Kohoittaen kätensä hän osoitti minua, jolloin toiset kaksi miestä myöskin kääntyivät.
"Jumala kanssamme!" hän sanoi tukahtuneella äänellä, "vihdoinkin olen aivan hullu. Katsokaahan! Tuossa seisoo nuoren Allanin, Cradockin lähellä asuvan englantilaisen papin pojan haamu."
Heti kuultuani äänen tunsin puhujan.
"Oi, mynheer Marais!" huudahdin. "Minä en ole mikään kummitus. Olen
Allan itse, joka olen tullut teitä pelastamaan."
Marais ei vastannut mitään. Hän näytti tyrmistyneeltä. Mutta toinen miehistä huusi heikosti:
"Kuinka voit meidät pelastaa, nuorukaiseni, jollet ole valmis syötäväksi? Etkö näe, me näemme nälkää, nälkää?"
"Minulla on vaunuja ja ruokaa", vastasin.