"Tiedän, että hän on minun kihlattuni eikä kenenkään muun", vastasin lämpimästi, lisäten, "ja missä sitten on tuo toinen? Jos hän elää en ainakaan täällä häntä näe."
"Ei", vastasi Marie omituisella äänellä. "Totuus on, että Hernan Pereira jätti meidät noin kaksi viikkoa ennen tuloasi. Jälelle jääneellä hevosella, joka oli hänen, ja kahden hottentottipalvelijansa seurassa hän ratsasti takaisin samaa tietä, jota olimme tulleet koettaakseen etsiä apua. Sen jälkeen emme ole mitään hänestä kuulleet."
"Niinpä niin. No, kuinka hän arveli saavansa ruokaa matkan varrella?"
"Hänellä oli pyssy, tai tarkemmin sanoen heillä kaikilla kolmella oli pyssyt, ja noin sata panosta, jotka olivat tulelta välttyneet."
"Sadalla ruutipanoksella huolellisesti käyttäen olisi leirinne tullut ravituksi kuukauden, kenties kaksikin", huomautin. "Kuitenkin hän otti ne kaikki mukaansa mennessään — etsimään apua."
"Asia on niin, Allan. Pyysimme häntä jäämään, mutta hän ei tahtonut; ja panokset taasen olivat hänen omaisuuttaan. Epäilemättä hän ajatteli menettelevänsä parhaiten, erittäinkin kun Marie ei tahtonut mitään häneltä", lisäsi Marais painolla.
"Hyvä", vastasin, "näyttää siltä, että teille olen avun tuonut minä eikä Pereira. Myöskin ohimennen sanoen, mynheer, olen tuonut teille rahat, jotka isäni on koonnut laskuunne, sekä noin viisisataa puntaa omiani, tai mitä siitä on jälellä, tavarassa ja kullassa. Sitäpaitsi Marie ei hylkää minua. Sanokaa siis, kummalle meistä hän kuuluu?"
"Näyttää siltä, että hän kuuluu sinulle", hän vastasi hitaasti, "sittenkun olet osoittanut olevasi niin uskollinen, ja jollei sinua olisi ollut, lepäisi hän nyt tuolla", ja hän osoitti pieniä kumpuja, jotka peittivät useampien retkeläisten luut. "Niin, näyttää siltä, että hänen tulee kuulua sinulle, joka kahdesti olet pelastanut hänen henkensä ja kerran myöskin omani."
Nyt luulen hänen huomanneen kasvoillani ilon, jota en voinut salata, sillä hän lisäsi nopeasti: "Kuitenkin olen, Allan, vuosia sitten vannonut sormi raamatulla Jumalan edessä, ettei tyttäreni koskaan minun suostumuksellani menisi naimisiin englantilaisen kanssa, vaikka hän olisi hyväkin englantilainen. Vannoin myöskin uudelleen, ennenkuin lähdin siirtokunnasta, tyttäreni ja Hernan Pereiran läsnä ollessa, etten antaisi häntä sinulle, joten en voi rikkoa lupaustani, voinko? Jos sen tekisin, kostaisi hyvä Jumala sen minulle."
"Joku saattaisi luulla, että minun tullessani tänne hyvä Jumala parhaillaan aikoi kostaa teille tämän onnettoman valan vannomisen", vastasin katkerasti, silmäten minä vuorostani hautoja kohti.