"Hän ei katsoisi sitä loaksi", vastasin. "Miehet ja naiset ovat menneet avioliittoon ilman pappien apua tätä ennen, molemminpuolisen sopimuksen ja julkisen ilmoituksen perusteella, esimerkiksi, ja heidän lapsiaan pidetään avioliitossa syntyneinä. Tiedän sen, sillä olen lukenut avioliittolakia."
"Olkoon niin, Allan, mutta minä en pidä mitään avioliittoa hyvänä, ennenkuin pyhät sanat on lausuttu. Mutta miksi et anna minun päättää kertomustani?"
"Koska luulin sen loppuneen, mynheer Marais."
"Ei vielä, Allan. Sanoin vannoneeni, ettei hän koskaan saisi sinua minun tahdostani. Mutta kun hän on täysi-ikäinen, mikä tapahtuu noin kuuden kuukauden kuluttua, ei tahtoni enään tule kysymykseen, koska hän silloin on vapaa nainen, joka itse voi päättää kohtalostaan. Myöskin minä olen vapaa valastani, sillä mitään haittaa ei tule sielulleni siitä, jos se tapahtuu, mitä en voi auttaa. No, oletko nyt tyytyväinen?"
"En tiedä", vastasin epäröiden, sillä kaikki Marais'n todistelu, joka minusta tuntui halveksittavalta, ei saanut minua vakuutetuksi hänen rehellisyydestään. "En tiedä", toistin. "Paljon saattaa muuttua kuudessa kuukaudessa."
"Tietysti, Allan. Esimerkiksi Marie saattaa muuttaa mielensä ja mennä naimisiin jonkun toisen kanssa."
"Tai ei minua ole menemässä naimisiin hänen kanssaan, mynheer. Sattuu toisinaan onnettomuuksia sellaisille miehille, jotka eivät ole mieluisia — erittäinkin villeissä seuduissa — tai, tässä tapauksessa, sellaisillekin, jotka ovat."
"Allemachte! Allan, ethän tarkoita, että minä — —."
"Ei, mynheer", keskeytin, "mutta maailmassa on muitakin ihmisiä kuin te — Hernan Pereira esimerkiksi, jos hän on elossa. Sitäpaitsi en ole ainoa asianomainen jutussa. On vielä Marie. Kutsunko hänet?"
Hän nyökkäsi, luultavasti kernaimmin suoden minun puhutella häntä hänen läsnäollessaan kuin yksin.