Lupasin sen raskain sydämin, koska muutakaan ei ollut valittavana. Sitten, — luultavasti tehdäkseen tämän juhlallisen sopimuksen julkiseksi — Marais kutsui elossa olevat buurit, jotka kuljeskelivat lähitienoilla, ja toisti heille tekemämme sopimuksen sanamuodon.
Miehet nauroivat ja kohauttivat olkapäitään. Mutta rouva Prinsloo, muistaakseni, sanoi suoraan pitävänsä juttua hullunkurisena, sillä minulla, jos kellään, oli oikeus ottaa Marie koska tahansa. Hän lisäsi, että, mitä Hernan Pereiraan tulee, hän oli matelija ja hätähousu, joka oli livistänyt pelastaakseen oman henkensä ja jättänyt heidät kaikki kuolemaan. Jos hän olisi Marie ja he tapaisivat vielä toisensa, hän heittäisi tervehdykseksi saavillisen likaista vettä hänen naamaansa, kuten hän omasta puolestaan aikoikin tehdä, jos saisi tilaisuuden.
Rouva Prinsloo, kuten voi huomata, oli sangen avomielinen nainen ja — lisättäköön — erittäin rehellinen.
Niin oli tämä sopimus päätetty. Olen sen esittänyt kokonaisuudessaan, sen tärkeyden vuoksi kertomuksessamme. Mutta nyt toivon — ah, kuinka sitä toivon! — että olisin pysynyt vaatimuksessani naida Marien silloin heti. Jos niin olisin tehnyt, olisin luullakseni saavuttanut tarkoitukseni, sillä minä olin "monien legioonain herra", jolla oli karjaa, ruokaa ja ampumavaroja, niin että buurit olisivat pakoittaneet Marais'n antamaan perään ennemmin kuin olisivat uskaltaneet riitautua minun kanssani. Mutta me olimme nuoria ja kokemattomia; sitäpaitsi oli Kohtalo määrännyt toisin. Kuka voi kysellä Kohtalon päätöksiä, jotka muuttamattomina ovat kirjoitettuina — kenties kauan ennen syntymäämme — ihmiskohtaloiden ikuiseen kirjaan.
Puistettuani pois ensimmäiset pelkoni ja epäilykseni huomasin kuitenkin omani ja Marien osan erittäin onnelliseksi, todelliseksi paratiisiksi siihen verrattuna, mitä katkeran vaitiolon ja eron aikana olimme kokeneet. Joka tapauksessa se pieni seurapiiri, jossa elimme, tunnusti meidät kihlautuneiksi, ja salli meidän olla kahdenkesken niin paljon kuin tahdoimme. Toisin sanoen, tapasimme toisemme aamunkoittaessa erotaksemme vasta yön tullen, sillä keinotekoisen valon puutteessa me menimme yhtaikaa auringon kanssa levolle tai vähän sen jälkeen. Suloista todellakin oli tämä kumppanuus, joka perustui täydelliseen luottamukseen ja rakkauteen, — niin suloista, etten edes kaikkien näiden vuosien kuluttua malta olla viipymättä näiden siunattujen kuukausien pyhässä muistossa.
Niin pian kuin eloon jääneet buurit alkoivat toipua varastojeni ja lääkkeideni sekä runsain määrin ampumani lihan avulla, heräsi tietysti vakavia keskusteluja tulevaisuussuunnitelmiemme suhteen. Ensin suunnittelimme lähteä Lorenzo Marquez'iin ja odottaa siellä laivaa, joka veisi meidät Nataliin, sillä kukaan ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta Kap-maahan kerjäläisinä kertomaan heidän pettymyksensä ja kauheitten häviöittensä tarinaa. Minä kuitenkin huomautin siitä seikasta, ettei mitään laivaa saapuisi pitkään aikaan — kenties ei vuoteen tai pariin — ja että Lorenzo Marquez ympäristöineen näytti olevan myrkyllinen paikka asuttavaksi.
Seuraava ajatus oli, että jäisimme sinne missä olimme, mikä minusta oli tervetulleempaa, koska olisin mielelläni viettänyt rauhassa Marien kanssa jälelläolevat kuusi koetuskuukautta.
Kuitenkin se viimein hyljättiin monista hyvistä syistä. Nämä kymmenkunta valkoihoista, joista neljä oli saman perheen jäseniä, eivät varmasti olleet kyllin vahvoja muodostamaan uutisasutusta, erittäinkin kun ympäristön alkuasukkaat saattoivat ryhtyä vihollisuuksiin minä hetkenä tahansa. Lisäksi oli pahin kuumekausi tulossa ja se saattaisi hyvin korjata meidät kaikki saaliikseen. Edelleen meillä ei ollut mitään rotukarjaa tai hevosia, jotka eivät eläisi tällä seudulla, vaan ainoastaan ampumavaroja ja tavaroita, jotka minä olin tuonut mukanani.
Oli niinollen selvää, että vain yksi mahdollisuus oli jälellä, nimittäin kulkea takaisin sinne, missä nykyinen Transvaalin piiri on, tai vielä paremmin Nataliin, sillä tämä tie saattaisi meidät välttämään pahimmat vuoret. Siellä saattaisimme tavata jonkun muun muuttavan buurijoukkueen, esimerkiksi Retiefin, jonka saapumisesta Drakensbergin yli saatoin heille kertoa.
Tehtyämme päätöksemme ryhdyimme valmisteluihin. Ensiksikin minulla oli härkiä vain kaksiin vaunuihin, jotapaitsi meidän — vaikka jättäisimmekin loput — oli otettava ainakin neljät. Sentähden ryhdyin kafferieni kautta hieromaan kauppoja ympäristön alkuasukkaitten kanssa, jotka, kuultuaan, etten ollut buuri ja että olin valmis maksamaan sen mitä ostin, pian lausuivat olevansa halukkaat kaupantekoon. Tosiaankin meillä oli lyhyessä ajassa järjestettynä oikein markkinat, joille tuotiin karjaa, jota minä ostin antaen siitä maksuksi vaatteita, veitsiä, kuokkia ja tavallisia kafferien tarvikkeita.