Myöskin he toivat maissia ja muuta viljaa. Millä ilolla söivätkään tätä jauhoruokaa nuo ihmiset, jotka kuukausimääriä olivat eläneet pelkällä liharuoalla. En koskaan unohda sitä näkyä, kun Marie ja eloonjääneet lapset nauttivat ensimmäistä jauhokeittoateriaansa ja huuhtoivat tahmean aineen alas muutamilla siemauksilla tuoretta, sokeroitua maitoa, sillä härkien mukana olin onnistunut saamaan kaksi hyvää lehmää. Tämä ravintojärjestyksen muutos palautti pian heidän terveytensä täysin ennalleen ja teki Marien paljon kauniimmaksi kuin hän koskaan ennen oli ollut.
Saatuamme härät oli lähin tehtävämme totuttaa ne ikeeseen; sillä, vaikka ne olivatkin helposti opetettavia eläimiä, ne eivät olleet koskaan edes nähneet vaunuja. Tämä vaati pitkän ja vaikean käsittelyn, johon sisältyi monia koematkoja. Sitäpaitsi valittuja vaunuja, joista yksi oli kuulunut Pereiralle, täytyi korjata erittäin riittämättömillä työaseilla ja ilman pajan apua. Jollei olisi sattunut niin, että Hans joskus aikoinaan oli työskennellyt erään vaununtekijän palveluksessa, en todella luule, että olisimme kyenneet suorittamaan koko hommaa ollenkaan.
Olimme parhaillaan näissä puuhissa, kun saapui uutisia, jotka olivat epämieluisia kaikille muille paitsi kenties Henri Marais'lle. Eräänä iltana yritin juuri valjastaa yhteen kuuttatoista kafferien härkää, kun Hans, joka minua auttoi, äkkiä huusi:
"Katsokaa, baas, tuossa tulee yksi veljistäni", eli toisin sanoen hottentotti.
Seuraten hänen kätensä suuntaa näin laihan ja surkean olion, puettuna ainoastaan muutamiin rääsyihin ja päässä ison hatun jäännös, josta yläpuoli oli poissa, laahustavan puitten välistä meitä kohti.
"Mitä!" huudahti Marie säikähtyneellä äänellä, seistessään tapansa mukaan sivullani. "Sehän on Klaus, yksi Hernan serkkuni jälkiratsastajista."
"Mikäli se ei ole serkkusi Hernan itse, en hänestä välitä", sanoin.
Samassa onneton, nälkäinen "totty" saapui ja, heittäytyen maahan, pyysi ruokaa. Kylmä pukin lapa annettiin hänelle ja hän söi, pidellen sitä molemmin käsin ja repien suuria lihapaloja hampaillaan kuin villipeto.
Kun hän viimein oli kylläinen, kysyi Marais, joka muiden buurien mukana oli tullut, mistä hän tuli ja mitä uutisia hänellä oli isännästään.
"Pensaikosta", hän vastasi, "ja uutiseni baasista on, että hän on kuollut. Ainakin jätin hänet niin sairaana, että hänen, luullakseni, on täytynyt nyt jo kuolla."