"Miksi jätit hänet, jos hän oli sairas?" kysyi Marais.
"Koska hän kehoitti minua, baas, etsimään apua, sillä me kärsimme nälkää, laukaistuamme viimeisen kuulamme."
"Onko hän sitten yksin?"
"On, on, villipetoja ja korppikotkia lukuunottamatta. Jalopeura söi toisen miehen, hänen palvelijansa, aikoja sitten."
"Kuinka kaukana täältä hän on?" kysyi Marais jälleen.
"Oi, baas, noin viiden tunnin matkan päässä hevosen selässä hyvää tietä kulkien." (Tämä tekisi noin kolmekymmentäviisi mailia.)
Sitten hän kertoi seuraavan tarinan: Pereira oli kahden hottentottipalvelijansa kanssa, hän ratsain ja he jalan, vaeltanut noin sata mailia epätasaista maata turvallisesti, kun yöllä leijona surmasi ja vei toisen hottentoteista ja peloitti pakosalle hevosen, jota ei senjälkeen ole nähty. Pereira ja Klaus jatkoivat matkaa jalan, kunnes saapuivat suurelle joelle, jonka rannalla tapasivat muutamia kaffereita, jotka näyttivät olleen vartiopalveluksessa olevia zuluja. Nämä miehet vaativat heidän pyssyjään ja ampumavarojaan viedäkseen ne kuninkaalleen ja, Pereiran kieltäytyessä niitä luovuttamasta, sanoivat surmaavansa heidät molemmat seuraavana aamuna. Ja he olivat pakoittaneet hänet neuvomaan heille pyssyjen käyttöä iskemällä häntä kepeillä.
Yöllä nousi myrsky, jonka suojassa Pereira ja Klaus pääsivät pakenemaan. Kun he eivät uskaltaneet mennä eteenpäin peläten joutuvansa zulujen käsiin, he kääntyivät takaisin pohjoiseen, juosten koko yön, havaitakseen aamulla, että he olivat kadottaneet tien. Tämä oli tapahtunut noin kuukausi sitten — niin ainakin Klaus arveli, sillä epäilemättä päivät kuluivat hyvin hitaasti — jonka ajan he olivat harhailleet, koettaen määrätä jotenkuten suunnan auringon mukaan päämääränään paluu leirille. He eivät tavanneet ainoatakaan ihmistä, ei mustaa eikä valkoista, ja elättivät itseään ampumallaan riistalla, jonka he söivät raakana tai auringossa kuivattuna, kunnes vihdoin kaikki heidän ruutinsa oli kulunut ja he heittivät pois raskaat roer'insa, joita he eivät kauemmin voineet kantaa.
Tällä hetkellä Klaus erään korkean puun latvasta näki pienen kukkulan pitkän matkan päässä, hänen arvionsa mukaan noin viisitoista mailia Marais'n leiriltä. He olivat aivan nälkään kuolemaisillaan; vain Klaus oli heistä molemmista vahvempi, sillä hän löysi ja söi erään eläimen raadon, — luulen sen olleen kuolleen hyenan. Pereira koetti myös syödä tätä kauheata ruokaa, mutta, kun hänellä ei ollut hottentotin vatsaa, tuli hän jo ensimmäisestä suupalasta peloittavan sairaaksi. He etsivät suojaa eräästä rantapenkereessä olevasta rotkosta virran rannalla, missä kasvoi vesikrasseja ja muita kasveja, kuten villiä parsaa. Täällä Pereira kehoitti Klausia pyrkimään takaisin leirille ja, jos löytäisi jonkun siellä elossa, tuomaan hänelle apua.
Klaus lähti, ottaen jälelläolevan hyenan reiden mukaansa ja saapui perille seuraavan päivän iltapäivänä, kuten on kerrottu.