"Sitten", huudahti rouva Prinsloo voitonriemuisena, "ei kukaan tahdo mennä, joten unohtakaamme siis tämä hätähousu, kuten hän unohti meidät."
"Näyttääkö oikealta", kysyi Marais jälleen, "että kristitty mies jätetään erämaahan kuolemaan nälkään?" ja hän katsahti minuun.
"Sanokaahan, mynheer Marais", huomautin, vastaten hänen katseeseensa, "miksi minun koko joukosta pitäisi mennä etsimään mynheer Pereiraa, joka ei koskaan ole ollut erittäin hyvissä väleissä kanssani?"
"En tiedä, Allan. Kuitenkin raamattu kehoittaa meitä kääntämään toisen poskemme ja unohtamaan kärsimämme vääryydet. Ajattele sitäpaitsi, että meidän on kaikesta vastattava viimeisenä päivänä; sinulla on itselläsi valta päättää, ei minulla. Tiedän vain, että jos olisin sinun ikäisesi, eikä minulla olisi tytärtä huolehdittavana, minä menisin."
"Miksi puhutte sellaista minulle?" kysyin halveksuen. "Miksi ette mene itse, kun näette minun olevan aivan valmiina pitämään huolta Mariesta?" (Tässä rouva Prinsloo ja muut buurit nauraa hihittivät.) "Ja miksi ette osoita huomautuksianne näille toisille minun sijastani, nähdessänne heidän olevan sisarenpoikanne ystäviä ja matkatovereita?"
Tällä hetkellä miespuoliset Prinsloot ja Meyer havaitsivat, että heillä oli asiaa muualle.
"Se on sinun itse päätettävänäsi, mutta muista, Allan, että on kauheata ilmestyä Luojansa eteen kädet lähimmäisensä veressä. Mutta jos sinä ja nämä muut kovasydämiset miehet eivät mene, menen itse, iästäni ja kärsimysteni aiheuttamasta heikkoudesta huolimatta."
"Hyvä", sanoi rouva Prinsloo, "siinä on paras ratkaisu. Te sairastutte pian matkasta, mynheer Marais, emmekä me koskaan näe sitä hätähousua."
Marais nousi ylös hillitysti, sillä hän ei koskaan antautunut väittelyyn rouva Prinsloon kanssa, jolle hän ei riittänyt, ja sanoi:
"Hyvästi, Marie. Jollen palaa, muista toivomukseni, ja testamenttini on Pyhän raamattumme ensimmäisten lehtien välissä. Nouse ylös, Klaus, ja opasta minut herrasi luo", ja hän suuntasi jonkunverran äkäisen potkun täyteläiselle hottentotille, joka loikoi maassa.