Nyt Marie, joka koko ajan oli seisonut ääneti, kosketti minua olkapäähän ja sanoi:
"Allan, onko oikein, että isäni menee yksin? Etkö tahdo seurata häntä?"
"Tietysti", vastasin iloisesti. "Sellaisessa hommassa täytyy olla kaksi ja muutamia kaffereita lisäksi kantamaan miestä, jos hän vielä elää."
Nyt rientäkäämme kertomuksen loppuun. Kun hottentotti Klaus oli liian väsynyt lähteäkseen sinä iltana, päätettiin lähteä aamun koittaessa. Nousin vähää ennen auringon nousua ja olin juuri lopettamassa aamiaistani, kun Marie ilmestyi siihen vaunuun, jossa nukuin. Nousin häntä tervehtimään, ja koska ei ketään ollut näkyvissä, me suutelimme toisiamme useamman kerran.
"Ole valmis, rakkaani", hän sanoi, vetäen minua mukanaan. "Tulen isäni luota, jonka vatsa on kipeä ja joka haluaa sinua nähdä."
"Mikä merkitsee sitä, että minun on mentävä etsimään serkkuasi yksin", vastasin närkästyneellä äänenpainolla.
Hän pudisti päätään ja vei minut siihen pikku hökkeliin, jossa hän nukkui. Nousevan auringon valossa, joka tunkeutui sisään ovesta, sillä ikkunaa ei ollut, eroitin Marais'n istumassa puutuolilla, painaen käsillään keskiruumistaan ja valittaen.
"Hyvää huomenta, Allan", hän sanoi alakuloisella äänellä. "Olen sairas, hyvin sairas, kenties jostakin, jota olen syönyt, tai se on vatsan vilustusta, mikä usein käy ennen kuumetta tai punatautia."
"Kenties se paranee, kun kävelette, mynheer", arvelin, sillä totta puhuen epäilin tätä vilustusta ja tiesin, ettei hän ollut syönyt muuta kuin, mikä oli aivan terveellistä.
"Kävelen! Jumala yksin tietää, kuinka voin kävellä, kun sisuksiani nipistää kuin vaununtekijän ruuvipihdeissä. Tahdon kuitenkin koettaa, sillä on mahdotonta jättää Hernan raukkaa yksin kuolemaan. Ja jollen minä mene häntä etsimään, ei kukaan muukaan näy sitä tekevän."