Koko sen päivän marssimme erittäin rosoista maata pitkin, kunnes vihdoin pimeys tavoitti meidät eräässä vuorenrotkossa, minne nukuimme, sytytettyämme ympärillemme suojatulia leijonain varalta. Seuraavana aamuna lähdimme heti päivän sarastaessa liikkeelle ja noin kello kymmenen tienoissa kahlasimme virran poikki erääseen pieneen luonnon luolaan, jonne Klaus sanoi jättäneensä isäntänsä. Tämä luola näytti kovin hiljaiselta, ja viivyttyäni hetken sen suulla johtui mieleeni ajatus, että, jos Pereira vielä olisi siellä, hänen täytyisi olla kuollut. Itse asiassa tämä ajatus, vaikka miten olisin koettanut tukahuttaa sen, toi eräänlaisen helpoituksen vieläpä mielihyvän tunteen. Sillä tiesin hyvin, että Pereira elävänä oli minulle paljon vaarallisempi kuin kaikki Afrikan villi-ihmiset ja pedot yhteensä. Työntäen syrjään tämän arvottoman tunteen niin hyvin kuin taisin, astuin luolaan yksin, sillä alkuasukkaat, jotka pelkäsivät saastuttavansa itsensä koskettamalla ruumista, jäivät ulkopuolelle.
Se oli vain matala onkalo, jonka vesi oli ylitse kaartuvaan kallioon syövyttänyt. Niin pian kuin silmäni tottuivat sen hämärään, näin sen perällä miehen makaamassa. Niin hiljaa hän lepäsi, että nyt olin melkein varma siitä, että hänen huolensa olivat ohi. Menin hänen luoksensa ja kosketin hänen kasvojaan, jotka olivat kylmät ja kosteat, ja sitten, aivan vakuutettuna, käännyin jättääkseni paikan, joka — ajattelin — muodostaisi mahtavan haudan, jos muutamia kallionlohkareita vieritettäisiin sen suulle.
Juuri kun astuin ulos auringonvaloon ja aioin huutaa miehiä kokoomaan kiviä, luulin kuitenkin kuulleeni takanani hyvin heikon valituksen, jonka sillä hetkellä panin mielikuvituksen laskuun. Palasin vielä, vaikka en koko hommasta paljoa välittänytkään, polvistuin alas olennon viereen ja odotin käsi hänen sydämellään. Viisi minuuttia tai kauemminkin pysyin siinä ja sitten, aivan vakuutettuna, aioin jättää hänet uudelleen, kun toisen kerran kuulin heikon valituksen. Pereira ei ollut kuollut, vaan ainoastaan kuoleman äärimmäisellä partaalla.
Juoksin luolan suulle huutaen kaffereja, ja yhdessä kannoimme hänet ulos auringon valoon. Hän oli kauhea nähdä, pelkkää luuta, jota keltainen nahka peitti, lian ja jostain haavasta vuotaneen hyytyneen veren peitossa. Minulla oli viinaa mukanani, josta tipautin vähän hänen kurkkuunsa, jonka jälkeen hänen sydämensä alkoi heikosti lyödä. Sitten laitoimme jonkinlaista keittoa sekä valutimme sen ynnä lisää viinaa hänen kurkkuunsa, ja seurauksena oli, että hän virkosi eloon jälleen.
Kolme päivää tohtoroin tätä miestä, ja luulen todella, että jos hetkiseksikään näiden päivien kuluessa olisin laiminlyönyt silmälläpitoni vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi, olisi hän liukunut sormieni välitse, sillä tässä hommassa Klausista ja kaffereista ei ollut mitään hyötyä ollenkaan. Mutta minä liikuin hänen ympärillään, ja kolmantena aamuna hän tuli tajuihinsa. Pitkän aikaa hän tuijotti minua, sillä olin asettanut hänet luolan suulle, missä valo oli hyvä, vaikka yli kaartuvat kallionkielekkeet suojasivat häntä auringolta. Sitten hän sanoi:
"Allemachte! Te muistutatte jotakuta, nuorimies. Nytpä tiedän. Te muistutatte sitä kirottua englantilaispoikaa, joka voitti minut hanhen ampumisessa ja saattoi minut riitelemään oom (setä) Retiefin kanssa, sitä apinaa, johon Marie oli niin rakastunut. No, kuka tahansa lienettekin, te ette voi olla hän, Jumalan kiitos."
"Olette erehtynyt, mynheer Pereira", vastasin. "Olen sama kirottu nuori englantilainen apina, Allan Quatermain nimeltäni, joka voitin teidät ampumisessa. Mutta jos otatte varteen neuvoni, kiitätte Jumalaa jostain muusta, nimittäin siitä, että henkenne on pelastettu."
"Kuka sen pelasti?" hän kysyi.
"Jos haluatte tietää, tein minä sen. Olen ruokkinut teitä nämä kolme päivää."
"Te, Allan Quatermain! Sepä kummallista, sillä varmasti minä en olisi pelastanut teidän henkeänne", ja hän nauroi hiukan, kääntyi sitten ja nukahti.