Tästä hetkestä hänen toipumisensa kävi nopeasti, ja kaksi päivää myöhemmin aloimme paluumatkamme Marais'n leirille, neljän alkuasukkaan kantaessa toipuvaa Pereiraa paareilla. Se oli työ, jossa he murisivat hyvän joukon, sillä taakka oli raskas ja maa epätasainen, ja milloin he kompastuivat tai täräyttivät häntä, hän kirosi heille. Niin kovasti hän tosiaan kirosi, että vihdoin eräs zulu, karkealuontoinen mies, sanoi, että jollei Inkoos'ia — sillä hän tarkoitti minua — olisi, hän pistäisi assegainsa hänen lävitsensä ja antaisi korppikotkien viedä hänet. Tämän jälkeen Pereira tuli paljon sävyisämmäksi. Kun kantajat väsyivät, asetimme hänet härän selkään, jota kaksi meistä talutti, kun kaksi muuta kannatti häntä kummaltakin sivulta. Tällä tavoin me eräänä iltana saavuimme leirille.
Rouva Prinsloo oli ensimmäisenä meitä tervehtimässä. Tapasimme hänet seisomassa metsästyspolulla, jota olimme seuranneet, noin neljännesmailin päässä vaunuista; hän seisoi siinä kädet leveillä lanteillaan ja jalat hajallaan. Hänen asentonsa oli niin uhmaava ja niin edeltäpäin harkitun näköinen, etten voi olla ajattelematta hänen saaneen vihiä saapumisestamme, kenties nähtyään viimeisten nuotioittemme savun, ja odottelevan meitä. Hänen tervehdyksensä oli lämmin.
"Ah, siinähän te tulette, Hernan Pereira", hän huusi, "ratsastaen härän selässä, kun paremmat miehet kävelevät. No niin, haluan rupattaa kanssanne. Miten sen asian laita on, että te lähditte yön aikana, vieden mukananne ainoan hevosen ja kaiken ruudin?"
"Menin hakemaan teille apua", vastasi hän jurosti.
"Niinkö, niinkö tosiaankin! No, näyttää siitä, että loppujen lopuksi te itse tarvitsitte apua. Miten aiotte korvata Allan Quatermainille sen, että hän on pelastanut henkenne, sillä olen varma, että hän on niin tehnyt? Teille ei ole jäänyt mitään omaisuutta, vaikka aina kerskuitte rikkauksillanne. Ne ovat nyt joen pohjassa, joten teidän on maksettava rakkaudella ja palvelevaisuudella."
Hän mutisi jotain siihen tapaan, etten minä halunnut mitään maksua kristillisestä laupeudentyöstä.
"Ei, hän ei halua maksua, Hernan Pereira, hän on siksi kunnon mies, mutta te maksatte hänelle kaiken sen huonolla rahalla, jos saatte tilaisuuden. Olen tullut teille sanomaan, mitä teistä ajattelen. Te olette hätähousu, kuuletteko? Olio, jota ei koirakaan purisi, jos voisi olla sen tekemättä! Te olette myöskin petturi. Te toitte meidät tähän kirottuun maahan, jossa sanoitte sukulaistenne antavan meille omaisuutta ja maata, ja sitten, nälän ja kuumeen iskiessä kimppuumme, ratsastitte tiehenne pelastaaksenne oman likaisen nahkanne ja jätitte meidät kuolemaan. Ja nyt te tulette takaisin etsimään apua, hänen pelastamanaan, jota loukkasitte Hanhirotkossa, hänen, jonka uskollisen rakastetun te olette yrittänyt riistää. O, mein Gott! Miksi Kaikkivaltias jättää sellaiset konnat eloon, kun niin moni hyvä ja rehellinen ja viaton lepää maan mullassa teidän kaltaisenne hätähousun tähden?"
Hän jatkoi, astellen kuormahärän sivulla ja solvaten Pereiraa katkeamattomalla sanaryöpyllä, kunnes tämä vihdoin pisti peukalot korviinsa ja silmäili häntä sanattomassa raivossa.
Tällöin me vihdoinkin saavuimme leirille, missä buurit kaikki, nähtyään meidän tulevan, olivat kokoontuneet. He eivät olleet erikoisen humoristista väkeä, mutta, nähdessään Pereiran saapuvan istuen kuormahärän — perin harvojen ratsumiesten käyttämän hevosen — selässä ja raivoisan sekä pyylevän rouva Prinsloon astelevan hänen sivullaan ja syytävän solvauksia hänelle, he purskahtivat nauruun. Silloin Pereiran kärsivällisyys loppui ja hän alkoi vielä enemmän solvata kuin rouva Prinsloo.
"Tälläkö tavoin te otatte minut vastaan, te metsäsiat, te yksinkertaiset buurit, jotka ette ole soveliaat olemaan yhdessä minun asemassani ja minun sivistykselläni varustetun miehen kanssa?" hän alkoi.