"Miksi Herran nimessä sitten tulette joukkoomme?" kysyi juro Meyer. "Kun olimme nälkäisiä, ette seurastamme välittänyt, vaan hiivitte tiehenne vieden kaiken ruudin mukananne ja jätitte meidät. Mutta kun me nyt taasen olemme kylläisiä, kiitos tämän pienen englantilaisen, ja te olette nälässä, te tulette takaisin. No, jos minä saisin oman pääni pitää, antaisin pyssyn käteenne ja kuuden päivän muonan sekä käännyttäisin teidät takaisin pitämään huolen itsestänne."
"Älkää pelätkö, Jan Meyer", kiljasi Pereira härän selästä. "Niin pian kuin olen kyllin vahva, jätän teidät tänne englantilaisen kapteeninne hoitoon" — hän osoitti minua — "ja menen kertomaan kansallemme, minkälaatuista väkeä te olette."
"Ne ovat hyviä uutisia", keskeytti Prinsloo, komea vanha buuri, joka seisoi piippuaan tupruttaen. "Parantukaa, parantukaa niin nopeasti kuin voitte, Hernan Pereira."
Juuri tällä hetkellä saapui Marais, Marien seuraamana. Mistä hän tuli, en tiedä, mutta luullakseni hän oli piileillyt taaempana nähdäkseen, minkälaisen vastaanoton Pereira saisi osakseen.
"Hiljaisuutta, veljet", hän sanoi. "Tälläkö tavalla te tervehditte sisarenpoikaani, joka on palannut kuoleman kidasta, kun teidän olisi oltava polvillanne kiittäen Jumalaa hänen pelastuksestaan?"
"Laskeutukaa sitten polvillenne ja kiittäkää Häntä itse, Henri Marais", tokaisi suorasukaisesti rouva Prinsloo. "Minä kiitän tämän Allanin onnellisesta paluusta, vaikka ne kiitokset olisivatkin lämpimämmät, jos hän olisi jättänyt tämän hätähousun jälkeensä. Allemachte! Henri Marais, miksi pidätte niin suurta porua tästä portugalilaisesta? Onko hän noitunut teidät? Tai johtuuko se siitä, että hän on sisarenne poika, tai siitä, että tahdotte pakoittaa Marien menemään naimisiin hänen kanssaan? Tai johtuuko se kenties siitä, että hän tietää jotain pahaa teidän menneisyydestänne, ja te tahdotte lahjoa hänet pitämään suunsa kiinni?"
No, oliko tämä viimeinen epämieluisa arvelu aivan sattumalta rouva Prinsloon hyvin varustetusta viinestään esiin vetämä nuoli tai oliko rouva saanut hännänpäästä kiinni jonkun aikoja sitten haudatun totuuden, en tiedä. Tietysti kuitenkin jälkimmäinen selitys on mahdollinen. Monet miehet ovat tehneet nuoruudessaan tekoja, joita he eivät toivo kaivettavan esiin heidän myöhemmällä iällään. Pereira oli kenties saanut äidiltään tietää sentapaisen perhesalaisuuden.
Joka tapauksessa vanhan naisen sanojen vaikutus Marais'hen oli aivan huomattava. Hänet valtasi äkkiä ankara luontainen raivonpuuska. Hän sadatteli rouva Prinsloolle. Hän kirosi jokaista muutakin, vannoen heille yksitellen sekä koko joukolle, että taivas kostaisi heille. Hän sanoi, että häntä ja hänen sisarenpoikaansa vastaan oli tehty salaliitto, ja että minä olin sen takana, minä, joka olin saanut hänen tyttärensä ihastumaan innoittavaan pieneen naamaani. Niin raivoisat olivat hänen sanansa — monet muut niistä olen unohtanut, — että vihdoin Marie alkoi itkeä ja juoksi pois. Samassa buuritkin lähtivät pois, hartioitaan kohauttaen, ja yksi heistä sanoi aivan kuuluvasti, että Marais oli viimeinkin tullut aivan hulluksi, kuten hän aina oli ajatellut hänen tulevan.
Sitten Marais seurasi heitä, kohotellen käsiään ja yhä kiroten kävellessään, ja laskeuduttuaan kuormahärän selästä, Pereira seurasi häntä. Niinollen rouva Prinsloo ja minä jäimme yksin, sillä värilliset miehet olivat hajaantuneet, kuten ne aina tekevät, kun valkoiset alkavat riidellä.
"Kas niin, Allan poikani", sanoi rouva Prinsloo voitonriemuisesti. "Olen löytänyt kipeän paikan muulin selästä, ja enkö saanutkin sitä kirkumaan ja potkimaan, vaikka se useimpina viikon päivinä näyttää sellaiselta hyvältä ja rauhalliselta muulilta — ainakin viime aikoina."