"Olkoon, että hän on pelastanut teidät, mutta se tapahtui minun kauttani. Minä toin pelastuksen näille ihmisraukoille, jotka te hylkäsitte, ja minä ruokin teidät takaisin henkiin."
"Minä en heitä hyljännyt. Menin etsimään heille apua."
"Ottaen kaiken ruudin ja ainoan hevosen mukaanne! No, se on tehty, ja nyt te tahdotte lainata tavaroita, maksaaksenne karjan, — minulta, jota te vihaatte. Te ette ole ylpeä, mynheer Pereira, kun teillä on joku tarkoitus palveltavana, mikä se sitten lieneekin", ja minä katsoin häntä silmiin. Vaistoni varoitti minua tämän petollisen ja väärän miehen suhteen, joka, tunsin sen, silläkin hetkellä oli sydämessään vannoutunut tuottamaan jonkun onnettomuuden minulle.
"En, en ole ylpeä. Miksi olisinkaan sitä, sillä tarkoitukseni on maksaa takaisin kaksinkerroin kaiken, mitä nyt lainaatte minulle?"
Tuumiskelin hetkisen. Varmasti matkamme Nataliin olisi miellyttävämpi, jos Pereira ei olisi seurassa. Myöskin olin vakuutettu siitä, että, jos hän tulisi mukaamme, toinen tai toinen meistä jättäisi luunsa tielle. Lyhyesti, pelkäsin että hän tavalla tai toisella tuottaisi minulle surman saadakseen omistaa Marien. Me olimme villissä seudussa, oli vain muutamia todistajia eikä yhtään tuomioistuimia, ja siellä sellaiset teot saattaisivat tapahtua yhä uudelleen ilman että tekijää voitaisiin vaatia tilille todistusten ja tuomarien puutteessa.
Niinpä päätin suostua hänen toivomuksiinsa ja me aloimme tehdä kauppaa. Lopputulos oli, että minä siirsin hänelle niin paljon jälellä olevasta omaisuudestani, että hän saattoi maksaa ympäristön alkuasukkailta tilaamansa karjan. Se ei ollut mikään suuri määrä, kun ajattelee, että tällä sivistyksestä etäällä olevalla seudulla saattoi härän lunastaa muutamilla helminauhoilla tai halpahintaisella veitsellä. Edelleen möin hänelle muutamia harjoittamiani eläimiä, pyssyn, jonkun verran ampumavaroja ja muutamia muita välttämättömyyksiä, josta kaikesta hän merkitsi taskukirjaani omakätisen kuittauksen. Teinpä vielä enemmänkin. Sillä kun kukaan buuri ei tahtonut häntä auttaa, avustin minä Pereiraa hänen ostamansa karjan harjoittamisessa, ja myönnyin myöskin, kun hän pyysi minua antamaan hänen palvelukseensa kaksi zulua, jotka olin palkannut.
Kaikki nämä valmistukset veivät paljon aikaa. Jos muistan oikein, oli kulunut kaksitoista päivää, ennenkuin Pereira vihdoinkin lähti liikkeelle Marais'n leiristä; silloin hän oli aivan terve ja voimakas jälleen.
Me kokoonnuimme kaikki katsomaan tätä lähtöä, ja Marais lausui rukouksen, että hänen sisarenpoikansa suoriutuisi terveenä matkastaan ja että onnellisesti tapaisimme toisemme Natalissa Retiefin leirissä, mikä olisi kokoontumispaikkamme, jos tämä johtaja vielä olisi Natalissa. Kukaan muu ei yhtynyt tähän rukoukseen. Ainoastaan rouva Prinsloo lisäsi kuuluvasti oman rukouksensa. Siinä hän toivotti ettei Pereira tulisi toista kertaa takaisin, ja ettei hänen koskaan tarvitsisi nähdä jälleen hänen kasvojaan, ei Retiefin leirissä eikä missään muuallakaan, jos hyvä Jumala näkisi parhaaksi niin järjestää asiat.
Buurit tirskuivat; Meyerin lapsetkin tirskuivat. Sillä tällä hetkellä rouva Prinsloon viha Hernan Pereiraa kohtaan oli koko paikan huvin aiheena. Mutta Pereira itse ei ollut kuulevinaan, sanoi hyvästi meille kaikille sydämellisesti lisäten erikoisen toivotuksen rouva Prinsloolle, ja me lähdimme liikkeelle.
Sanon "me lähdimme", koska tavallisen onneni mukaan minut määrättiin seuraamaan tätä miestä, auttaakseni häntä puoliharjaantuneiden härkien kanssa, hänen ensimmäiselle levähdyspaikalleen, mikä oli noin kahdentoista mailin päässä leiristä hyvän vesipaikan ääressä ja missä hän aikoi viipyä yön.