Kun me lähdimme liikkeelle noin kymmenen tienoissa aamulla ja seutu oli erittäin tasaista, toivoin meidän saapuvan tälle pysähdyspaikalle noin kolmen tai neljän aikoihin iltapäivällä, jolloin minulla olisi aikaa kävellä takaisin ennen auringonlaskua. Kuitenkin tapahtui niin paljon yhtä ja toista, sekä itse vaunuille, jotka olivat ravistuneet seistyään kauan auringonpaahteessa, että karjalle, joka tottumattomana ikeeseen veti ne jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa kaksinkertaiseen solmuun, joten saavuimme sinne vasta yön lähetessä.
Viimeinen maili matkastamme meidän oli kuljettava kapean kuilun läpi, jonka vesi oli kallioon kaivertanut. Täällä kasvoi harvakseen puita sekä suuria sananjalkoja, mutta kuilun pohja, jota pitkin metsäeläinten oli tapana kulkea, oli kyllin pehmeä vaunujen ajaa, muutamista pudonneista kivenlohkareista huolimatta, joita oli vältettävä.
Kun vihdoin saavuimme pysähdyspaikalle, kysyin hottentotti Klausilta, joka auttoi minua valjaitten riisumisessa, missä hänen isäntänsä oli, sillä en nähnyt häntä missään. — Hän sanoi tämän menneen takaisin rotkoon etsimään jotain, joka oli pudonnut vaunuista.
"Hyvä", vastasin. "Sanokaa sitten hänelle, jollemme tapaa toisiamme, että olen palannut leirille."
Kun lähdin paluumatkalle, oli aurinko vaipumassa taivaanrannan taakse, mutta se ei minua kovin suuresti huolestuttanut, kun minulla oli mukanani pyssy, jolla suuressa kilpailussa olin ampunut hanhia. Myöskin tiesin täysikuun samassa nousevan.
Aurinko laski ja rotko peittyi hämärään. Paikka näytti kolkolta ja yksinäiseltä ja äkkiä aloin tuntea pelkoa. Aloin ihmetellä, missä Pereira oli ja mitä hän mahtoi tehdä. Ajattelinpa palata takaisin ja etsiä jonkun kiertotien, mutta koska lukuisilla ampumaretkilläni leiriltä käsin olin tutkinut koko tämän seudun aivan perinpohjin, tiesin ettei ollut mitään kulkukelpoista tietä kukkuloitten poikki. Niinpä siis jatkoin matkaa sormi pyssyn liipasimella, vihellellen rohkeuteni ylläpitämiseksi, mikä tietystikin niissä olosuhteissa oli tyhmästi tehty. Mieleeni johtui heti, että se oli tyhmästi, mutta totta puhuen en tahtonut antaa tilaa niille synkille epäluuloille, jotka risteilivät mielessäni. Epäilemättä Pereira nyt jo oli kulkenut ohitseni ja saapunut levähdyspaikalle.
Kuu alkoi kumottaa — Afrikan ihmeellinen kuu, joka muuttaa yön päiväksi — heittäen ikäänkuin verkkona pitkiä, mustia varjoja, jotka puista ja kalliosta lankesivat pitkin eläinten polkua, jota seurasin. Oikealla edessäni oli omituinen tumma läikkä tästä varjosta, jonka aiheutti ulkoneva kallion seinämä, ja sen toisella puolella samanlainen kuun valaisema kirkas läikkä. Jonkunverran minussa herätti epäilystä tämä varjon lisäke, sillä, vaikka tietysti en voinut nähdä siellä mitään, tarkka korvani kuuli liikkumisen aiheuttaman äänen.
Pysähdyin hetkiseksi. Sitten ajattelin, että ne aiheutti joku yöllä liikkuva eläin, joka, vaikka se saattaisikin olla vaarallinen, pakenisi miehen lähestyessä, ja syöksyin sitä kohti rohkeasti. Kun sukelsin esiin toisessa päässä — varjo oli kahdeksantoista tai kaksikymmentä askelta pitkä — juolahti mieleeni, että, jos joku vihollinen siellä väijyisi, olisin helppo maalitaulu astuttuani kirkkaaseen valoon. Niinpä melkein vaistomaisesti — sillä en muista tarkemmin ajatelleeni asiaa, — ensimmäiset kaksi askelta astuttuani valoon tein pienen hyppäyksen vasemmalle, missä jälleen oli varjo, vaikkakaan ei syvä. Hyvä olikin, että niin tein, sillä samalla hetkellä tunsin jonkin koskettavan poskeani ja kuulin pyssyn äänekkään pamauksen aivan takanani.
Nyt olisi minun ollut viisainta juosta, ennenkuin se, joka oli laukaissut, saisi aikaa uudelleen ladatakseen. Mutta jonkinlainen raivo valtasi minut enkä minä tahtonut juosta. Päinvastoin käännyin kiljaisten ja syöksyin takaisin varjoon. Jokin kuuli minun tulevan, jokin pakeni edessäni. Muutaman sekunnin kuluttua olimme kuun valossa, ja, kuten odotin, huomasin tuon jonkin olevan miehen — Pereiran!
Hän pysähtyi ja juoksi ympäri, kohottaen pyssynsä perää nuijan tavoin.