"Jumalan kiitos! Se olette te, mynheer Allan", hän sanoi. "Luulin teitä tiikeriksi."
"Siinä tapauksessa se on viimeinen ajatuksenne, murhaaja", vastasin, kohottaen pyssyäni.
"Älkää ampuko", hän sanoi. "Tahdotteko vereni tulevan teidän päällenne? Miksi tahdotte minut surmata?"
"Miksi te yrititte surmata minut?" vastasin, tähdäten häneen.
"Minäkö yritin surmata teidät! Oletteko hullu? kuunnelkaa, oman etunne tähden. Istuin tuolla kummulla odottaen kuun nousua ja, koska olin väsynyt, nukahdin. Sitten heräsin jonkun liikkumisesta ja, äänistä päättäen luullen tiikerikissan olevan kintereilläni, laukaisin peloittaakseni sitä. Allemachte! Jos minä, hyvä mies, olisin tähdännyt teitä, olisinko tällaisen välimatkan päästä osunut harhaan?"
"Te ette kokonaan harhaan osunut, ja jollen olisi astunut vasemmalle, olisitte lävistänyt pääni. Lukekaa rukouksenne, koira!"
"Allan Quatermain", hän huudahti epätoivon tarmolla, "puhun aivan totta. Surmatkaa minut, jos tahdotte, mutta muistakaa, että joudutte siitä hirteen. On tunnettua, että me mielistelimme samaa naista, ja kuka uskoo kertomustanne, että minä yritin ampua teidät? Pian kafferit tulevat minua etsimään, luultavasti he ovat parhaillaan matkalla, ja löytävät ruumiini sekä sydämeni sinun kuulasi lävistämänä. Sitten he vievät sen takaisin Marais'n leirille, ja sanon — kuka uskoo kertomustanne?"
"Joku, luullakseni, murhaaja", mutta lausuttuani nämä sanat tunsin pelon puistatuksen ruumiissani. Oli totta, en voinut mitään näyttää toteen, koska minulla ei ollut todistajia, ja vastedes olisin Kain buurien joukossa, joka olin surmannut miehen mustasukkaisuudesta. Hänen pyssynsä oli tyhjä; niin kylläkin, mutta saatettaisiin sanoa, että olin laukaissut sen hänen kuolemansa jälkeen. Ja mitä poskessani olevaan naarmuun tulee, — no, oksa oli saattanut sen aiheuttaa. Mitä minä sitten tekisin? Ajaa hänet edelläni leirille, ja kertoa tämä juttu? Silloinkin se olisi vain minun syyttelyäni häntä vastaan. Ei, hän oli saanut minut pihteihin. Minun täytyi antaa hänen mennä ja luottaa, että taivas kostaisi hänen rikoksensa, kun minä sitä en voinut. Sitäpaitsi alkoi ensimmäinen raivoni jo jäähtyä, ja surmata mies — —.
"Hernan Pereira", sanoin, "te olette valehtelija ja pelkuri. Te koetitte teurastaa minut, koska Marie rakastaa minua ja vihaa teitä, ja te tahdotte pakoittaa hänet menemään kanssanne naimisiin. Kuitenkaan en voi teitä kylmäverisesti ampua, kuten ansaitsisitte. Jätän teidän rankaisemisenne Jumalalle, minkä hän ennemmin tai myöhemmin tekee, teidät, joka ajattelitte teurastaa minut ja jättää hyenain kätkettäväksi rikoksenne, kuten ne ennen aamua olisivat tehneetkin. Joutukaa matkoihinne, ennenkuin muutan mieleni, ja nopeasti."
Lausumatta sanaakaan hän kääntyi ja juoksi nopeasti kuin pukki, hypellen puolelta toiselle juostessaan, vaikeuttaakseen tähtäämistä, jos aikoisin ampua.