"Ei, täti, ei luultavasti mitään muuta, ei ainakaan tällä hetkellä."
Tässä voin mainita kuitenkin, että muutaman päivän kuluttua Marie ja jokainen muu leirissä tunsi tämän jutun yksityiskohtaisesti, kenties Marais'ta lukuunottamatta, jolle ei kukaan puhunut hänen sisarenpojastaan. Ilmeisesti rouva Prinsloo oli havainnut mahdottomaksi pitää salassa sellaista todistusta hänelle vastenmielisen Pereiran roistomaisuudesta. Niinpä hän kertoi sen tyttärelleen, joka kertoi nopeasti toisille, vaikka havaitsin, että jotkut heistä asettivat sattuman syyksi sen, mitä oli tapahtunut. Vaikka he tunsivat Pereiran kehnoksi, he eivät voineet uskoa hänen olevan syypään niin mustaan rikokseen.
Noin viikkoa myöhemmin jälelläolevat meistä lähtivät liikkeelle Marais'n leiriltä, paikasta, jonka monista siihen liittyvistä surullisista muistoista huolimatta tunnustan jättäneeni jonkinlaisella kaipauksella. Edessämme oleva matka, vaikka ei ollutkaan varsin pitkä, oli kuitenkin äärettömän vaarallinen. Meidän oli kuljettava noin kaksisataa mailia läpi seudun, josta emme muuta tienneet kuin että sen asukkaat olivat Amatonga'n ja muihin villeihin heimoihin kuuluvia. Tässä minun on selitettävä, että pitkän keskustelun jälkeen olimme hyljänneet ajatuksen palata takaisin samaa tietä, jota Marais oli seurannut kovaonnisella matkallaan Delagoaan.
Jos olisimme tämän viimeksimainitun valinneet, olisi meidän ollut kuljettava peloittavien Lobombovuorien yli, ja oli epätietoista, olisiko heikko karjamme voinut vetää vaunut niiden yli. Sitäpaitsi sanottiin vuorten lähistössä olevan seudun olevan aivan tyhjän riistasta ja myöskin kaffereista, joten ravinnosta saattoi tulla puute. Toisaalta taasen, jos menisimme vuorten itäpuolitse, oli seutu, jonka kautta tulisimme kulkemaan, tiheään asuttu, joten meillä ainakin olisi mahdollisuus ostaa jyviä.
Lopullisesti kuitenkin päätimme valita tämän tien sentähden, että näissä lämpimissä ja alavissa maissa olisi ruohoa härille. Se nimittäin näin kevään alussa oli jo tässä osassa Afrikkaa työntymässä maasta. Mutta jollei sitä olisi ollutkaan, olisivat eläimet voineet elää siitä kasvullisuudesta, mikä edelliseltä kesältä oli jäänyt, sekä puiden lehdistä, sillä tämä seutu ei talven aikana koskaan tullut aivan elottomaksi, jotavastoin kuivilla ja auringon paahtamilla kukkuloilla vuorten lähistössä härät eivät olisi löytäneet ollenkaan mitään. Niinpä päätimme olla pelkäämättä villejä ja leijonia, jotka riistaa ajaen kulkivat näissä kuumissa seuduissa, erittäinkin, kun ei vielä ollut kuumempi vuodenaika tai sadekausi, joten jokien yli saattoi kahlata.
En aio esittää seikkailujamme yksityiskohtaisesti, sillä se kävisi liian pitkäksi. Erääseen tärkeään tapaukseen asti, jonka heti tulen kertomaan, ne olivat pikemmin vähäpätöisiä kuin tärkeitä laadultaan. Kun kuljimme vuorten ja meren välistä tietä, emme helposti saattaneet eksyä, erittäinkin kun zuluni olivat ennen kulkeneet tämän seudun läpi; ja kun heidän tietonsa pettivät, käytimme yleensä hyväksemme paikallisten oppaitten palvelusta. Tiet kuitenkin, tai pikemmin eläinten jäljet ja kafferien polut, joita seurasimme, olivat kauheat, sillä yhtä ainoata lyhyttä väliä lukuunottamatta, josta Pereira oli kulkenut, eivät mitkään vaunut olleet ennen kulkeneet niitä pitkin. Hiukan myöhäisempään aikaan vuodesta ei niitä olisikaan voinut ollenkaan kulkea. Toisinaan takerruimme soihin, joista meidän oli kaivettava pyörät esiin, toisinaan taasen jokien kivisiin pohjiin, ja kerran meidän oli aivan kirjaimellisesti raivattava tie läpi tiheän pensasvyöhykkeen, josta päästäksemme meiltä kului kahdeksan päivää.
Toisena päähuolenamme olivat leijonat, joita tällä seudulla oli suuret joukot. Näiden nälkäisten petojen lukuisuus pakoitti meidät vartioimaan karjaamme erittäin tarkoin sen ollessa laitumella, ja öisin, mikäli mahdollista, suojaamaan ne ja itsemme piikkiaitauksella, jonka sisäpuolelle sytytimme tulia peloittaaksemme loitolle villipedot. Näistä varokeinoista huolimatta me menetimme useita eläimiä ja itse toisinaan hädintuskin pelastuimme.
Niinpä eräänä yönä, kun Marie aikoi mennä vaunuun, missä naiset nukkuivat, suuri nälkiintynyt leijona hyppäsi yli aitauksen. Hän juoksi petoa pakoon, mutta kompastui ja kaatui, jolloin leijona ennätti hänen luoksensa. Vain muutamia sekunteja, ja hän olisi ollut hengettömänä tai leijona olisi kantanut hänet elävänä pois.
Mutta kun se tapahtui, oli rouva Prinsloo heti paikalla. Kiskaisten palavan oksan tulesta tämä peloton nainen juoksi leijonaa kohti ja, kun se avasi suuren kitansa karjuakseen tai purrakseen, työnsi oksan palavan pään sen kurkkuun. Leijona puri leukansa yhteen, mutta, huomattuaan suupalan vähemmän maukkaaksi, poistui vielä nopeammin kuin oli tullut, kauheasti ulvoen ja jättäen Marien aivan vahingoittumattomana. Tarpeetonta sanoa, että tämän jälkeen todella kunnioitin rouva Prinsloota, vaikka hän, tuo hyvä ihminen, ei ajatellut ollenkaan koko juttua, mikä näinä päivinä oli vain tavallinen tapahtuma matkan varrella.
Seuraavana päivänä, luullakseni, tämän leijonakohtauksen jälkeen tapasimme Pereiran vaunut tai paremmin sanoen niiden jäännökset. Hän oli nähtävästi yrittänyt kulkea pitkin jyrkkää, kivistä penkerettä, joka kohosi virran partaalla, sillä seurauksella, että vaunut olivat pudonneet joen uomaan, joka silloin oli melkein kuiva, ja rikkoutuneina jätetty siihen korjaamatta.