Lähiseudun tonga-heimoon kuuluvat alkuasukkaat, jotka olivat polttaneet suurimman osan puuaineesta saadakseen arvokkaat raudoitukset, ilmoittivat meille, että vaunujen mukana seurannut valkoinen mies oli palvelijoineen jatkanut matkaa jalkaisin noin kymmenen päivää sitten, ajaen karjaa edellään. Oliko tämä juttu tosi vai ei, sen selville saamiseksi meillä ei ollut mitään keinoja. Oli hyvin mahdollista, että Pereira seuralaisineen oli murhattu, vaikka, havaittuamme tongat erittäin rauhalliseksi väeksi, jos heitä hyvin kohdeltiin ja annettiin tavanmukaiset kohteliaisuuslahjat, tämä otaksuma ei näyttänyt uskottavalta. Viikkoa myöhemmin epäilyksemme tässä suhteessa olivatkin häipyneet.
Me olimme saapuneet suureen Fokoti nimiseen, Umkusi-joen varrella sijaitsevaan kraaliin, joka näytti melkein hyljätyltä. Kysyimme eräältä tapaamaltamme vanhalta vaimolta, minne sen asukkaat olivat menneet. Hän vastasi heidän paenneen Swazimaan rajoja kohti, peläten hyökkäystä zulujen puolelta, joiden alueet alkoivat tämän Umkusi-joen toisella puolella. Kävi selville, että muutamia päiviä aikaisemmin eräs zulurykmentti oli ilmestynyt joen äyräille. Vaikka sillä kertaa ei mitään sotaa ollutkaan zulu- ja tongaheimojen välillä, katsoivat jälkimäiset viisaimmaksi poistua heidän peloittavien keihäittensä ulottuvilta.
Kuullessamme nämä uutiset pohdimme, eikö olisi parasta meidänkin seurata heidän esimerkkiään ja, länteenpäin kulkien, koettaa löytää polku vuorien yli. Mielipiteet olivat jakaantuneet tässä kohdassa. Marais, joka uskoi kohtaloon, tahtoi jatkaa matkaa, sanoen hyvän Jumalan kyllä suojelevan meitä kuten tähänkin asti.
"Allemachte!" vastasi rouva Prinsloo. "Suojeliko hän niitä kaikkia, jotka lepäävät kuolleina Marais'n leirissä, jonne teidän hulluutenne meidät johti, mynheer? Hyvä Jumala odottaa, että itse pidämme huolen nahastamme, ja minä tiedän, että nämä zulut ovat samaa verta kuin Umsilikazi'n kafferit, jotka ovat surmanneet niin monia kansastamme. Koettakaamme vuorten yli, se on mielipiteeni."
Tietysti hänen miehensä ja poikansa yhtyivät häneen, sillä heille hänen sanansa olivat laki. Mutta Marais oli kuten tavallisesti itsepäinen eikä tahtonut antaa perään. Koko iltapäivän he kinastelivat; minä olin vaiti ja selitin tyytyväni enemmistön päätökseen. Lopuksi he, kuten edeltäpäin arvasin, kehoittivat minua toimimaan erotuomarina välillään.
"Ystävät", vastasin, "jos olisitte kysyneet mielipidettäni aikaisemmin, olisin äänestänyt vuorten yli menemisen puolesta, sillä niiden takana saattaisimme kenties tavata joitakin buureja. Minua ei miellytä tuo juttu zulurykmentistä. Luulen, että joku on heille kertonut tulostamme ja että hyökkäys tarkoittaa meitä eikä tonga-heimoisia, joitten kanssa he elävät rauhassa. Mieheni sanovat, etteivät zulujen sotajoukot tavallisesti käy tällä seudulla."
"Kuka heille olisi kertonut?" kysyi Marais.
"En tiedä, mynheer. Kenties ovat alkuasukkaat lähettäneet sanan, tai kenties — Hernan Pereira."
"Tiesin, että epäilisit sisarenpoikaani, Allan", huudahti hän kiukkuisesti.
"En epäile ketään. Punnitsen vain, mikä on mahdollista. Joka tapauksessa on liian myöhäistä tänä iltana lähteä etelää tai länttä kohti. Aion nukkua jättäen tämän asian lepäämään ja katsoa, mihin zuluni kelpaavat."