Puettuna valepukuun katseli prinssi, niinkuin muukin kansa, ohikulkevaa hautajaisalusta, jossa hänen isänsä ruumis oli kaljupäisten, valkopukuisten pappien ympäröimänä. Edellä kulki aluksia, jotka olivat täynnä sotilaita ja upseereita, jäljessä tulivat uusi farao ja kaikki Egyptin ylhäiset, ja veden pintaa pitkin kuuluivat valitusäänet kauas. Alukset ilmestyivät, kulkivat ohi, katosivat näkyvistä, ja silloin itki Seti vähän, sillä hän rakasti isäänsä omalla tavallaan.
"Mitä hyödyttää kuninkaanaolo ja puolijumalan nimi", sanoi hän minulle, "kun sellaisten jumalien loppu on aivan sama kuin kerjäläisten?"
"Se hyöty siitä on, prinssi", vastasin, "että kuningas voi tehdä enemmän hyvää eläessään kuin kerjäläinen ja näyttää muillekin hyvää esimerkkiä."
"Tai enemmän pahaa, Ana. Kerjäläinenkin voi näyttää arvokasta esimerkkiä, kestävyyttä kärsimyksissä. Jos olisin varma, etten tekisi muuta kuin ainoastaan hyvää, silloin kenties tahtoisin olla kuningas. Mutta olen huomannut, että se, joka haluaa tehdä kaikkien parasta, saakin aikaan suurinta harmia."
"Josta vihdoin kasvaa halu tehdä pahaa, prinssi."
"Ei", vastasi hän, "sillä hyvä voittaa lopuksi. Hyvä on totuutta ja totuus hallitsee maata ja taivasta."
"Silloin on selvää, prinssi, että teidän pitäisi koettaa tulla kuninkaaksi."
"Tahdon muistaa tuon ajatuksen, Ana, jos aika joskus tuo tullessaan sopivan tilaisuuden, joka ei ole verellä tahrattu", vastasi hän.
* * * * *
Kun faraon juhlalliset hautajaiset olivat lopussa, palasi Amenmeses Tanikseen, ja siellä hänet kruunattiin faraoksi. Minä olin läsnä tuossa suuressa juhlassa, tuoden kruunauslahjaksi muutamia kuninkaallisia koristuksia, jotka prinssi lähetti faraolle, sillä hän sanoi, ettei hänen, tavallisena ihmisenä, sopinut enää kauemmin kantaa niitä. Minä vein ne faraolle, joka otti ne vastaan epäillen ja sanoi, ettei hän ymmärtänyt prinssi Setin ajatuksia eikä tarkoituksia.