"Niissä ei piile mikään ansa, oi farao", sanoin. "Niinkuin te iloitsette loistosta, jonka jumalat ovat lahjoittaneet teille, samoin herrani prinssikin iloitsee levosta ja rauhasta, jonka jumalat ovat hänelle suoneet, eikä pyydä enempää."
"Voi olla niin, kirjuri, mutta minusta se on niin kummallinen asia, että toisinaan pelkään näitten loistavien kukkieni kätkevän jonkun kuolettavan käärmeen, josta prinssi tietää, jollei hän olisikaan pannut sitä niihin."
"En voi sanoa, farao, mutta epäilemättä, vaikka hän ei voikaan olla petollinen, prinssi ei ole samanlainen kuin muut ihmiset. Hänen sydämensä on sekä laaja että syvä."
"Liian syvä minulle", mumisi Amenmeses. "Joka tapauksessa, sanokaa kuninkaalliselle serkulleni kiitokseni hänen lahjoistaan, erittäinkin niistä, joita kantoi Egyptin perillisenä ollessaan isäni Khaemuas, joka toivoakseni on jättänyt minulle viisautensa samoin kuin verensäkin. Sanokaa hänelle vielä, että niin kauan kuin hän hillitsee itsensä tekemästä minulle harmia valtaistuimella, kuten tiedän hänen tähän asti tehneen, voi hän olla varma, etten minäkään häiritse häntä siinä asemassa, jonka hän on valinnut."
Näin myöskin prinsessa Usertin, joka kyseli minulta tarkasti herrastaan. Kerroin hänelle kaiken salaamatta mitään. Hän kuunteli ja kysyi:
"Mitenkä on tuon hebrealaisen naisen, Israelin kuun, laita?
Epäilemättä hän täyttää minun paikkani."
"Ei, prinsessa", vastasin. "Prinssi elää yksinään. Ei hän eikä kukaan muukaan nainen täytä teidän paikkaanne. Hän on ainoastaan prinssin ystävä, ei sen enempää."
"Ystävä! No, ainakin tiedämme, miten tuollaiset ystävyyssuhteet päättyvät. Oi, varmasti jumalat kurittavat prinssiä hulluudella."
"Voi olla, teidän korkeutenne, mutta minä luulen, että jos jumalat rankaisisivat useampia ihmisiä sellaisella hulluudella, tulisi maailma paremmiksi kuin se on."
"Maailma on maailma, ja sellaisten velvollisuus, jotka ovat syntyneet ylhäisiksi, on hallita siellä, missä ovat eikä piiloutua kirjojen ja kukkien sekaan, eikä puhella mielettömyyksiä kauniin muukalaisen naisen ja kirjurin, vaikkapa oppineenkin, kanssa", vastasi hän katkerasti, lisäten: "Oi; jollei prinssi ole hullu, tekee hän varmasti toiset hulluiksi ja minut, puolisonsa, muitten muassa. Tämä valtaistuin on hänen — hänen; kuitenkin sallii hän juron tomppelin ottaa paikkansa ja lähettää mokomalle lahjoja ja siunauksia."