Pyyhin kylmän hien otsaltani ja olin poistumaisillani, aikoen ohimennessäni sanoa ainoastaan niin monta sanaa kuin olisi välttämätöntä, kun katsoessani ylös näin miehen seisovan Merapin takana katsellen häntä, tämän kiinnittäessä koristusta pukuunsa. Epäröidessäni hetken kuulin miehen puhuvan ja tunsin sen Setin ääneksi. Silloin ajattelin uudelleen paeta, mutta kun olen luonteeltani arka, pelkäsin näyttää itseäni, kunnes se oli liian myöhäistä, ja tuumin, että prinssi jälkeenpäin tekisi minut sukkeluutensa maalitauluksi. Niin istuin sitten äänettömänä ja hiljaa, kuullen ja nähden kaiken vasten tahtoani.
"Mitä koristetta, neiti Merapi, te ihailette ja hyväilette niin innokkaasti?" kysyi Seti hiljaisella äänellään, jossa niin usein oli naurun vivahdusta.
Merapi huudahti ja hypähtäessään ylös näki hänet.
"Oi, herrani", vastasi hän, "suokaa anteeksi palvelijallenne. Istuin täällä viileässä, kuten annoitte minulle luvan tehdä, ja kuu oli niin kirkas — että halusin nähdä voisinko sen valossa lukea, mitä tähän kovakuoriaiseen on kirjoitettu."
"En milloinkaan ennen," tuumin itsekseni, "ole nähnyt sellaista, joka lukee huulillaan, vaikka totta kyllä, käyttihän hän ensin silmiäänkin."
"Ja osasitteko, neiti? Saanko minäkin koettaa?"
Hyvin hitaasti ja punastuen niin, että kuun valossakin saattoi sen nähdä, otti hän esiin koristeen ja ojensi sen hänelle.
"Tämä on varmasti tuttu minulle? Enkö ole nähnyt sitä ennen?" kysyi prinssi.
"Kenties. Se oli minulla tuona yönä temppelissä teidän korkeutenne."
"Teidän ei pidä nimittää minua enää niin. Minulla ei ole enään mitään arvoa Egyptissä."