Hän vei minut suuren vesiastian luo, joka oli keulassa ja kas! Se näytti olevan täynnä verta, joka haisi pahalta, ja siinä oli kuollut kala.
"Tämän veden", sanoi hän, "nostin omin käsin Niilistä purjehdittuamme viisi tuntia pohjoiseen päin. Mutta veri seuraa meitä. Katsokaas tänne", ja hän otti lampun ja piteli sitä laivan keulan yläpuolella, jolloin näin, että sen laidat olivat aivan veren tahrimat.
"Neuvon teitä, oppinut kirjuri", hän lisäsi, "täyttämään joka astian ja leilin, minkä voitte saada, makealla vedellä, ettei teidän ja seuralaistenne huomenna tarvitsisi kulkea janoisina", ja hän naurahti surumielisesti.
Sitten erosimme puhumatta sen enempää, sillä kumpikaan meistä ei tiennyt mitä sanoa, ja keskiyöllä hän jatkoi matkaansa tuulen mukana pimeässä.
Minä tein, kuten hän oli käskenyt, vaikka laivamiehet, jotka eivät olleet keskustelleet hänen miestensä kanssa, luulivat minua hulluksi lastatessani laivan sellaisella vesimäärällä.
Päivän ensi säteitten tullessa esiin annoin käskyn lähteä liikkeelle. Katsoessani aluksen laidan yli näytti minusta kuin valon säteet taivaasta olisivat heijastaneet veteen ja tehneet sen pinnan punertavaksi. Mutta tuo punainen pinta tuli yhä paksummaksi ja vastoin luonnon lakia, kulki vasten- eikä myötävirtaa. Miehet tuijottivat tuota hämmästyneinä ja mutisivat keskenään. Sitten yksi heistä, kumartuen laidan yli, nosti kädellään vettä suuhunsa, mutta sylkäisi sen samassa pois kauhuissaan huutaen:
"Se on verta! Verta! Osiris on surmattu ja hänen pyhä verensä täyttää
Niilin uoman."
He olivat niin peloissaan, että jollen väkivallalla olisi pakottanut heitä olemaan paikoillaan, olisivat he kääntyneet ja soutaneet takaisin Niiliä ylöspäin tai laskeneet rantaan ja paenneet erämaahan. Mutta minä huusin heille, että soutaisivat pohjoiseen päin, sillä siten kenties nopeammin pääsisimme näistä hirmuista, ja he tottelivat minua. Mitä kauemmaksi menimme, sitä punaisemmaksi tuli vedenpinta, melkein mustaksi, kunnes lopulta näytti, kuin olisimme kulkeneet verimeressä, jossa tuhannet kuolleet kalat ajelehtivat tai sätkyttelivät kuolemaisillaan veden pinnalla. Hajukin oli niin hirveä, että meidän täytyi tukkia sieraimet, voidaksemme hengittää tuota haisevaa ilmaa.
Tulimme erään kylän kohdalle. Sieltä kuului kauhun huutoja. Miehet seisoivat kuin juopuneet tuijottaen punaisiin käsiinsä, joilla he olivat ammentaneet joesta vettä, ja naiset juoksivat rannalla edes takaisin ja repivät hiuksiaan ja vaatteitaan. Kuului tällaisia huutoja:
"Noidan työtä! Lumottua! Kirottua! Jumalat ovat lyöneet toinen toistaan ja ihmistenkin täytyy kuolla", ja paljon muita.