Näimme tuolla kaukana joen rannasta talonpoikien kaivavan kuoppia nähdäkseen, voisivatko sitä tietä päästä käsiksi raittiiseen ja terveelliseen veteen. Koko päivän purjehdimme siten tuota hirveätä jokea pitkin kovan pohjatuulen pirskottaessa verta päällemme, kunnes olimme niin tahraiset kuin teurastajat. Emmekä voineet syödä mitään tuon hirveän hajun tähden, sillä ruokakin maistui suolaiselta, kuten tuore veri, joimme ainoastaan vettä, jota olin koonnut. Miehet, jotka olivat pitäneet minua hulluna ammentaessani sitä, nimittivät nyt minua viisaimmaksi mieheksi, sellaiseksi, joka tiesi, mitä tulevaisuudessa tapahtui.
Viimein iltapuolella huomasimme, että vesi muuttui yhä vaaleammaksi tunti tunnilta. Silloin pysäytimme aluksen ja lauloimme ylistysvirren, jossa kiitimme Hapia, Niilin mahtavaa, salaista ja kätkettyä jumalaa. Ja todellakin, ennen auringon laskua oli joki jälleen kirkas, ainoastaan rannalla, johon yövyimme, olivat kivet ja kaislat vielä tahraiset ja tuhannet kuolleet kalat saastuttivat ilman. Päästäksemme tuosta hajusta, kiipesimme eräälle kalliolle, joka kohosi aivan joen rannalla, nähtyämme siellä aukkoja, jotka veivät vanhoihin hautoihin, jotka kauan sitten oli ryöstetty ja jätetty tyhjiksi. Aioimme jossakin niistä levätä tämän yön.
Ihmisten tallaama kapea polku johti suurimman haudan luo, josta lähelle tultuamme kuulimme valitusta. Katsoessani sisään näin naisen ja muutamia lapsia olevan kyyryllään haudan lattialla, päät tomun peitossa. Huomattuaan meidät alkoivat he huutaa kovemmin karhealla, kuivalla äänellä. Epäilemättä he luulivat meitä ryöväreiksi tai kenties aaveiksi verentahraamien pukujemme tähden. Siellä oli vielä yksi lapsi, aivan pieni, joka ei huutanut, sillä se oli kuollut. Kysyin naiselta, mitä oli tapahtunut, mutta vaikka hän näki, että olimme vain miehiä, jotka emme aikoneet tehdä hänelle pahaa, ei hän voinut tai ei tahtonut puhua, läähätti vain: "Vettä! Vettä!" Annoimme hänen ja lasten juoda vesiastiasta, jonka olimme tuoneet mukanamme, ja he joivatkin ahneesti. Sitten sain hänet kertomaan.
Hän oli erään kalastajan vaimo. Mies oli perustanut kodin tähän luolaan, ja kuten sanottu, seitsemän päivää sitten oli Niili muuttunut vereksi, niin etteivät he voineet juoda siitä, eikä heillä ollut vettä muuta kuin vähän pullossa. Eivätkä he voineet kaivaakaan löytääkseen sitä, sillä maa oli täällä vuorista. Eivätkä he voineet päästä täältä poiskaan, sillä mies, nähdessään tuon ihmeen, oli peloissaan poistunut veneestä ja kahlannut rantaan, ja vene oli karannut.
Kysyin, missä hänen miehensä oli ja hän viittasi taaksensa. Menin katsomaan ja löysin miehen riippumasta nuorassa, joka oli kiinnitetty erääseen hautapylvääseen. Mies oli kuollut ja kylmä. Palasin sieltä sydän raskaana ja pyysin naista kertomaan, mitenkä näin oli käynyt. Hän kertoi, että mies huomattuaan kaikkien kalojen olevan kuolleita, joutui epätoivoon, ja surmattuaan nuorimman lapsensa tuli hulluksi, ryömi tuonne haudan perälle ja vaimon tietämättä hirtti itsensä. Se oli kaamea kertomus.
Annoimme leskelle osan ruoastamme ja menimme sitten lepäämään toiseen hautaan, sillä meitä ei miellyttänyt kuolleitten seura. Seuraavana aamuna hämärissä otimme vaimon lapsineen alukseemme ja kuljetimme heitä neljän tunnin matkan erääseen kylään, jossa hänellä oli sisar, jonka hän löysikin. Kuolleen miehen ja lapsen jätimme sinne hautaan, sillä mieheni eivät tahtoneet saastuttaa itseään koskemalla niihin.
Siten, nähtyämme paljon kauhua ja tuskaa matkallamme, saavuimme turvallisesti Memphikseen. Jätettyäni miehet vetämään venettä maalle menin palatsiin, puhelematta kenenkään kanssa. Minut vietiin heti paikalle prinssin luo. Hän istui neiti Merapin vieressä varjoisassa huoneessa ja piteli häntä kädestä. Nähdessäni heidät muistui mieleeni vanhoissa haudoissa näkemäni kuvapatsaat, joita kuvanveistäjät olivat muodostaneet tahtoessaan kuvata miehen ja naisen täydellistä yhdenvertaisuutta. Sellaisia eivät he enään nykyään tee, luullakseni siksi, että papit ovat opettaneet heitä, ettei se ole luvallista. Prinssi puhui hänelle hiljaisella äänellä, jota hän kuunteli hymyillen suloisesti, kuten hän aina teki, mutta silmät tuijottivat yhteen kohtaan ja minusta näyttivät ne olevan täynnä pelkoa. Hän oli hyvin suloinen valkeassa puvussaan ja hiukset valloillaan, vain kultainen pää koriste ohimoilla piti niitä hieman koossa. Mutta katsellessani häntä tunsin iloa huomatessani, ettei sydämeni enään himoinnut häntä, kuten tuona yönä, jolloin olin nähnyt hänet istumassa huvihuoneen edustalla puitten varjossa. Nyt hän oli ainoastaan ystäväni, ei enempää, ja sellaisena hän pysyi loppuun saakka, kuten sekä prinssi että hän itsekin hyvin tiesivät.
Nähdessään minut hypähti Seti ylös ja tuli tervehtimään minua, kuten mies ystäväänsä, jota hän rakastaa. Suutelin hänen kättään, sitten menin Merapin luo ja suutelin hänenkin kättään, jossa huomasin nyt olevan tuon kuninkaallisen sormuksen, jonka hän kerran oli liian suurena kieltäytynyt vastaanottamasta.
"Kertokaa minulle, Ana, kaikki, mitä teille on tapahtunut", sanoi
Seti miellyttävällä, innokkaalla äänellään.
"On niin paljon tapahtunut, prinssi. Jotakin oikein outoa ja kauheata", vastasin.