"Oi! Arvasinhan, että muistaisitte. Te, oppinut Ana, olette varmaan pannut merkille, miten pienet asiat, kuten kukan tuoksu tai linnun lento, vieläpä käärmeen kiemurtelukin tomussa, usein tuovat mieleen tapauksia ja sanoja, jotka ovat unohtuneet jo kauan sitten."
"No, mitä tuosta meidän kohtaamisestamme?" keskeytin nopeasti.
"Ei mitään tai vain tämä. Juuri sitä ennen olitte keskustellut hebrealaisen Jabezin, rouva Merapin sedän kanssa, ettekö ollutkin?"
"Niin, puhelin hänen kanssaan avonaisella paikalla, aivan yksinämme."
"Ei niin, oppinut Ana, sillä tiedättehän, ettemme milloinkaan ole aivan yksin. Voisittepa nähdä, että jokaisella hiekkajyväselläkin on korvat."
"Olkaa hyvä ja selittäkää tarkemmin, Kii."
"Ei, Ana, siitä tulisi liian pitkä juttu, ja lyhyestä virsi kaunis. Kuten sanoin, te ette ollut yksin, sillä vaikka olikin muutamia sanoja, joita en voinut erottaa, kuulin minä paljon siitä, mitä keskustelitte Jabezin kanssa."
"Mitä te kuulitte?" kysyin vihoissani, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä toivoin, että ennen olisin puraissut kieltäni kuin lausunut nuo sanat.
"Paljon, paljon. Odottakaas, kun ajattelen. Te puhuitte rouva Merapista ja siitä, tekisikö hän viisaammin jäädessään Memphikseen prinssin turviin tai palatessaan Gosheniin jonkun henkilön luokse, jonka nimen olen unohtanut. Jabez, viisas mies, sanoi luulevansa, että hän tulisi onnellisemmaksi Memphiksessä, vaikka kenties hänen olonsa siellä tuottaisi suuren surun hänelle itsellensä ja — eräälle toiselle."
Ja hän katsoi taas lapseen, joka näytti tuntevan hänen silmäyksensä, sillä se heräsi ja huitoi ilmaa pikku käsillään.