Hoitajakin tunsi sen, vaikka hänen päänsä oli poispäin käännetty, sillä hän säpsähti ja siirtyi sitten erään palmupuun suojaan. Merapi sanoi hiljaisella, vapisevalla äänellä:
"Tiedän, mitä tarkoitatte, tietäjä, sillä olen nähnyt senjälkeen
Jabez setäni."
"Kuten minäkin, rouva, useita kertoja, mikä selvittänee teille sen, jota Ana tässä pitää niin ihmeellisenä, nimittäin tietoni siitä, mitä he keskustelivat silloin, kun hän luuli heidän olleen aivan yksin. Ja yksinhän, kuten sanoin, ei kukaan voi milloinkaan olla, ei ainakaan Egyptissä, maassa, jossa jumalat kuuntelevat —"
"Ja noidat vakoilevat", huudahdin minä.
"— Ja noidat vakoilevat", toisti hän, "ja kirjurit hankkivat tietoa ja opettelevat sen ulkoa, ja papeilla on suuret korvat kuin aasilla, lehdet kuiskivat ja jumalat riitelevät — ja paljon muuta."
"Lopettakaa pilkkanne ja sanokaa, mitä teillä on sanottavaa", sanoi
Merapi samanlaisella uupuneella äänellä.
Kii ei vastannut, katseli vain puuta, jonka taakse hoitaja ja lapsi olivat kadonneet.
"Oi! Minä tiedän, minä tiedän", kirkaisi Merapi. "Lastani uhataan! Te uhkaatte lastani siksi, että vihaatte minua."
"Anteeksi, rouva. On totta, että paha uhkaa tuota kuninkaallista lasta, tai niin ainakin ymmärsin Jabezin puheesta, joka tietää niin paljon. Mutta en minä uhkaa häntä, enkä minä vihaa teitä, jonka tunnustan vertaisekseni, vaan se on eräs minua paljon mahtavampi, jota minun on velvollisuus totella."
"Miksi pilkkaatte minua?"