"Antakaa hänen mennä", sanoi Bakenkhonsu, "muuten saamme kaikki pian lähteä kauemmaksi kuin haluaisimme."
"En tahdo mennä", huusi Merapi, "tietämättä ketä minun on rukoiltava ja miten."
"Tapahtukoon niinkuin tahdot, rouva", sanoi Seti vakavalla ja ystävällisellä äänellään. "Mutta kuuntele tuon väkijoukon melua. Jos kieltäydyt, luulen, että hyvin pian jokainen meistä on lähetetty maahan, jossa kenties ei tarvitse rukoilla ollenkaan", ja hän katseli pienokaista hänen sylissään.
"Minä menen", sanoi Merapi.
Hän lähti kantaen lasta ja minä kuljin hänen jäljessään. Ja niin teki Setikin, mutta tuossa pimeydessä eksyi hän meistä tuhansiin nousevaan kansanjoukkoon, enkä nähnyt häntä enään, ennen kuin kaikki oli ohitse. Bakenkhonsu nojasi minun käsivarteeni, mutta Kii oli mennyt ennen meitä. Tuo suunnaton joukko liikkui pimeässä, jossa siellä täällä lepatti joku valo kuin lyhty tyynellä merellä. En tiennyt, mihin olimme menossa, ennen kuin yksi noista lampuista, joka loisti suuren Ramenmeseksen mahtavan patsaan korokkeella, valaisi ympäristön. Silloin huomasin, että olimme lähellä porttia, joka vei Memphiksen suunnattoman suureen temppeliin, kenties maailman suurimpaan.
Jatkoimme matkaamme esipihan ja pilarikäytävän läpi, pappien taluttaessa meitä, kunnes tulimme erääseen pyhäkköön kaikkein suurimman pihan kautta, joka oli tungokseen asti täynnä miehiä ja naisia. Se oli pyhitetty Isikselle, jonka rinnoilla lepäsi Horus pienokainen.
"Oi, Ana ystävä, auttakaa minua", huusi Merapi. "He pukevat minut kummallisiin vaatteisiin."
Yritin päästä hänen luokseen, mutta minut työnnettiin takaisin, ja ääni, jonka luulin tuntevani Kiin ääneksi, sanoi:
"Henkenne tähden, hullu!"
Äkkiä lamput nostettiin ylös ja niiden valossa näin Merapin istuvan tuolilla puettuna kuin Isis jumalatar ja päässä korppikotkan muotoinen pää koriste, äärettömän kaunis. Hänen sylissään oli lapsi, joka oli puettu kuin Horus pienokainen.