"Puolisoni, prinssi Seti, on Memphiksessä sidottuna velhon hiusnauhalla, niin kerrotaan minulle", nauroi Userti pilkallisesti kansan hyväksyvästi säestäessä.
"En tiedä sitä", jatkoi Amenmeses, "mutta sen tiedän, että joka tapauksessa prinssi olisi päästänyt nämä hebrealaiset lähtemään täältä. Ja toisinaan, kun suru seurasi surua, ajattelin, että hän oli oikeassa. Totisesti useammin kuin kerran olisin päästänytkin heidät menemään, mutta aina joku voima, en tiedä mikä, laskeutui sydämeeni, muutti sen kivikovaksi ja riisti minulta sanat, etten ilmaisisi ajatustani. Nytkin tahtoisin antaa heidän mennä, mutta te kaikki olette minua vastaan, ja kenties, jos vastustan teitä, saan maksaa sen elämälläni ja valtaistuimellani. Päälliköt, käskekää, että armeijani on valmiina ja kootkaa se tänne Tanikseen, että itse voin johtaa sen Israelin kansaa takaa-ajamaan ja ottaa osaa sen kärsimyksiin."
Valtavasti huutaen hajosi kokous niin, että viimein kaikki olivat menneet ja ainoastaan farao jäi istumaan valtaistuimelleen tuijottaen eteensä. Hänen kasvonsa muistuttivat pikemmin kuollutta kuin elävää hallitsijaa, joka oli lähtemäisillään sotaan vihollisiaan vastaan.
Prinssi kuunteli kaikkea tätä äänetönnä, mutta kun Bakenkhonsu lopetti, katsoi hän ylös ja kysyi:
"Mitä ajattelette te, Bakenkhonsu?"
"Ajattelen, prinssi", vastasi tuo vanha ja viisas mies, "että hänen korkeutensa teki väärin kiihoittaessaan heitä, vaikka hän epäilemättä tulkitsi pappien ja sotajoukon ajatukset, joita vastaan farao ei ollut kyllin luja seisomaan."
"Minä ajattelen samoin kuin te", sanoi Seti.
Samassa astui rouva Merapi huoneeseen.
"Olen kuullut, puolisoni", sanoi hän, "että farao aikoo ajaa sotajoukoilla Israelin kansaa takaa. Pyydän, ettei puolisoni yhtyisi faraon joukkoihin."
"Onhan luonnollista, ettet haluaisi minun taistelevan heimoasi vastaan, ja totta puhuakseni en ole sitä aikonutkaan", vastasi Seti ja lähti Merapin kanssa pois.